Olen kirjoittanut kirjaa joka päivä. Päätin ottaa käyttöön niin sanotun tomaattimenetelmän, ja alku on ollut lupaava. Tomaattien avulla on kuulemma yksi jos toinenkin saanut ponnistettua valmiiksi gradun, väitöskirjan tai jonkin muun työläältä tuntuneen kirjoitushomman.
Lyhykäisyydessään menetelmä on seuraava: työskennellään intensiivisesti 25 minuuttia ja pidetään pieni tauko. Yksi 25-minuuttinen tarkoittaa yhtä tomaattia. Neljää tomaattia seuraa pidempi tauko. Tarkempaa teoriaa tomaatista löytyy esimerkiksi täältä:
http://www.kokonaisvaltainenkirjoittaminen.fi/2010/05/31/teoriaa-tomaatista/
Tomaatteja on mukavaa ja helppoa keräillä. Ostin menetelmää varten munakellon, johon väänsin ensimmäisen 25-minuuttisen vuoden ensimmäisenä päivänä. Olen päättänyt kirjoittaa vähintään yhden tomaatin jokaisena päivänä, olipa sitten juhannus tai joulu, erityinen juhlapäivä tai arkinen maanantai. Yhden tomaatin voi aina tehdä. Vaikka yksi on vähän, se pitää kuitenkin otteen työssä. Jälkeä syntyy tasaisesti.
Arkisen aherruksen keskellä itää myös ihmeitä. Sukuun odotetaan yllätysvauvaa, toukokuun poikaa. Oikeastaan minusta tulee mummo, vaikkei oikeasti tulekaan. Mutta melkein.
Yhtenä iltana kokeilimme kotidoppleria, laitetta, jolla vauvan sydänääniä pitäisi pystyä kuuntelemaan 12. raskausviikon tienoilta alkaen. Kuljetin laitetta odottavan äidin vatsalla kuulokkeet päässäni. Ensin kuului vain mystistä kohinaa ja jonkinlaisia etäisiä jumpsahduksia. Ne antoivat aavistaa, millä suunnalla kämmenen kokoinen ihme piileskelee. Yhtäkkiä kuului nopea tikitys, kuin pikkuruisen hevosen hurja laukka. Äitini otti kuulokkeet, kuunteli ja totesi: No kyllä minä nyt uskon, että se on totta. Kyllä siellä vauva on.
Tuleva äiti makasi vatsa paljaana keittiöni puusohvalla ja kuunteli toisilla kuulokkeilla. Hänelle ääni oli jo tuttu.
Kolme sukupolvea kuunteli mykistyneenä neljättä. Äkkiäarvaamatta näkökenttäni peitti outo samea kalvo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti