Se, että me ylipäänsä olemme me, on hyvin pienestä kiinni. Tämä sukuhaara olisi jäänyt syntymättä, jos äiti ei olisi vuonna 1955 lähtenyt uudenvuodentansseihin paikalliselle urheiluseurantalolle. Olen kertonut tästä kohtalokkaasta tapauksesta blogissani aiemminkin:
http://kolmensukupolventalossa.blogspot.fi/2013/01/jata-se-pirunviulun-vinguttaja.html
Äiti nimittäin seurusteli ennen isän tapaamista ihan vakavasti. Nuorena tyttönä hän asui Ruotsissa Gävlessä ja kokosi Agan radiotehtaassa radioita. Agalla äiti kertoo nähneensä elämänsä ensimmäistä kertaa television. Laite jäi elävästi mieleen, vaikka näyttikin vain lumisadetta.
Pojan nimi oli Gunnar. Hän oli varuskunnan leivissä ja kuunteli jazzia. Äiti ja Gunnar kävivät tansseissa, joskus he ajelivat varuskunnan hevosella. Tarkoitus oli mennä kihloihin uudenvuodenaattona. Äidin piti kuitenkin vasten tahtoaan lähteä vanhempiensa kanssa Suomeen jouluksi, ja palata vasta sitten Gunnarin luo pysyvästi. Kuinka ollakaan äidin äiti sairastui Suomessa, ja äidin piti jäädä häntä hoitamaan. Äiti lähetti Gunnarille sähkeen: Kan inte komma, mamma har blivit sjuk.
Äiti on edelleen sitä mieltä, että mummo kehitti itselleen vyöruusun, jotta äiti, hänen nuorimmaisensa, ei pääsisi palaamaan Gävleen. Äidin oli saatettava mummo joka päivä hoitolaan pistoksia saamaan, ja hoito kesti pitkään. Sitten koitti se uusivuosi tansseineen, ja äiti tapasi isän. Äiti kirjoitti Gunnarille, ettei tule ollenkaan. Huhtikuussa äiti ja isä menivät kihloihin, ja seuraavana syksynä tanssittiin häitä.
Äidillä on vieläkin tallessa Gunnarin antamat pisaranmuotoiset korvakorut. Joskus äiti miettii, mahtaako Gunnar olla vielä elossa, ja kuinka hänen oma elämänsä olisi mennyt, jos mummo ei olisi saanut vyöruusua. Yksi on varmaa: meitä ei olisi. Vai olisimmeko me joitakin ihan muita?!
Jari Tervo pohtii samaa teemaa viimeisimmässä romaanissaan Esikoinen. Kirja on aivan ihana: oivaltava, hauska, koskettava, ehdottomasti viime aikojen parhaita lukukokemuksia. Höröttelin yksin ääneen kirjaa lukiessani. Suosittelen, ja tässä vähän esimakua:
Isä kuljetettiin sodan aikaan evakkona Ruotsiin. Sitä varoiteltiin syömästä pahvilappua, joka oli pujotettu sen kaulaan paperinarulla. Siihen oli kirjoitettu isän nimi ja syntymäaika ja kotiosoite. Pelokkaimmat nakersivat junassa lappunsa ja saapuivat Ruotsiin taikurin silinteristä.
Niillä ei ollut nimeä, ei äitiä, ei isää, ei muuta syntymäaikaa kuin saapuminen Haaparannan asemalle kun päivittelevä ruotsalaistäti löi kätensä yhteen. Ne joi kaakaota ja mutusti taivasta, pullaa. Tädit olivat isompia ja tuoksuivat paremmalta kuin Suomessa. Ne olivat viettäneet pehmeää elämää.
Isä olisi haluttu pitää Ruotsissa myös sodan jälkeen. Kasvatti-isä, lapseton Hedlund, mielistyi isään vaimonsa kanssa mutta isän oikea isä ei suostunut pojastaan luopumaan. He neuvottelivat asiasta. Isä pitää tätä todisteena siitä että sitä rakastettiin, vaikka ääneen sitä ei sanottu.
Ei minusta olisi tullut ruotsalaispoikaa, vaikka isä olisi alkanut Hedlundiksi. Äiti olisi synnyttänyt minut jonkun toisen miehen siemenestä.
Sattumalta olisin ajanut autoni ja perheeni Hedlundin pihalle aikamiehenä, kysymään reittiä kesälomamatkalla. Siellä olisi istunut portailla tupakalla vanha mies. Kumpikaan meistä ei olisi tiennyt että ketkä tässä oikein juttelevat. Melkein isän lähes poika. Se tuntui surulliselta. Tätä voi kuvitella vain sen vuoksi, ettei tätä koskaan tapahtunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti