Laumamme dynamiikka on yhtäkkiä mullistunut. Jos minulla on Aasan silmissä ylipäänsä joskus ollut johtajan paikka, olen menettänyt sen viimeistään nyt. Aasa on ihastunut miesystävääni. Minusta taas on tullut sille jotenkin läpinäkyvä.
Aamulla usein ensimmäisenä noustuani kurkistelen huoneisiin, mutta koiraa ei näy missään. Tiedän, että se makaa umpiunessa petillään, koska sohvan takaa kuuluu kuorsausta. Mitään reaktiota ei tule, vaikka laitan kaikkialle valot, kolistelen aamutoimissani, alan valmistella aamupalaa.
Markun ei sen sijaan tarvitse kuin nousta sängyssä istumaan, niin jo alkaa tapahtua. Koira on hetkessä hereillä, lelu suussaan, liehakointi täydessä käynnissä. Jos osun makuuhuoneen oviaukkoon Aasan kanssa yhtä aikaa, se säntää ohitseni ikään kuin minua ei siinä olisikaan. Mistä ihmeestä se voi aavistaa hetken, jolloin Markku herää?
Kun ajamme autolla pihaan, Aasa tarkistaa ikkunasta, ketä on tulossa. Sitten se onkin jo ovella vastassa – siis Markkua, ei minua. Minä olen vain este, joka sen on mahdollisimman nopeasti ohitettava, kun läpi ei sentään pääse. Tapahtuu täällä nykyään muutakin kummaa: Aasa esimerkiksi ulkoilee Markun kanssa kauniisti ja vetämättä hihnassa. He ovat jopa alkaneet sivuuttaa muita koiria ilman rähinöitä. Minulle Aasa kyllä yhä tekee selväksi, että se on alfanaaras, jonka kuuluu haastaa taisteluun kaikki vastaantulevat koirat ikään, kokoon ja sukupuoleen katsomatta.
Mitähän on seuraavaksi vuorossa??! Seuraan mielenkiinnolla.
Poika on kuvaillut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti