Kylmästä lämpimään

On taas ihastuttava, aurinkoinen syyspäivä. Näitä on ollut peräkkäin jo muutamia. Selkävaivan vuoksi en pysty tekemään pihatöitä, mutta nautiskella voin. Eilen istuin pitkään Markun talon kuistilla vain katselemassa syysväreihin pukeutunutta järvimaisemaa. Kotona olen puutarhatuolista seuraillut talkooväen sadonkorjuuaskareita. Peruna on nyt nostettu, samoin surkea sipulisato, ja purjot, jotka taas kasvattivat komean juuriston, mutta eivät valkoista varsiosaa nimeksikään. Kesäkurpitsoita tuli jokunen. Isän aikanaan istuttama luumupuu on täynnä hedelmiä, jotka eivät millään ehdi kypsyä. Taidan kerätä ne sisälle punertumaan.

Viime viikolla onnistuimme pakenemaan maasta juuri oikeaan aikaan, kun oli karmaisevan koleaa, harmaata ja sateista. Nythän täältä ei malttaisi lähteä mihinkään!

Vierailimme Markun pojan luona Maltalla, jossa hän on asunut keväästä saakka. Hän on hiljattain muuttanut vilkkaasta Vallettasta rauhallisempaan Bugibban kylään. Mutta kyllä sielläkin elämää ja mekastusta riitti suomalaisnäkökulmasta katsottuna. Istuimme pitkiä aikoja parvekkeella uppoutuneina seuraamaan kotikujan elämää. Kaikki kadun asukkaat ilmeisesti tunsivat toisensa. Parvekkeilta vaihdettiin kuulumisia välillä äänekkäästikin, ja aina oli jokin ryhmä kokoontunut kadulle rupattelemaan. Viime kädessä tienoon asioista taisi päättää vastapäätä asunut iäkäs rouva.

Yksi naapuri istui iltaisin parvekkeellaan tupakalla ja katsoi samalla sisällä olohuoneessa olevaa televisiota. Ulkona oli puolilta öinkin lämmintä 27 astetta, ja sisällä asunnoissa varmasti vielä paljon kuumempaa. Miksi siis katsoa TV:tä sisällä? Sitä katseltiin kaduiltakin, ovi kun usein aukeni kadulta suoraan olohuoneeseen.

Asunto sijaitsi vain korttelin päässtä huikaisevasta merenrannasta. Jyrkiltä kalliorannoilta johti portaita mereen. Merivesi oli ihanan lämmintä, jopa minulle. Lempeissä mainingeissa kelpasi selkävaivaisenkin lillua, kunhan ensin oli selvitellyt tiensä kallioilta veteen. Yhtenä iltana kävimme  uimassa saaren toisella puolella, Ghajn Tuffiefan hiekkarannalla. Siellä sai kahlata pitkään, ennen kuin vesi syveni. Aurinko putosi mereen ja värjäsi maiseman oranssin ja purppuran sekoituksella. Rannalla viriteltiin tulia ja kilisteltiin astioita, juhlat olivat alkamassa. Me lähdimme paikallisbussilla takaisin Bugibbaan ja menimme ulos syömään.

Maltalla syödään paljon kirjaimellisesti ulkona. Katuravintoloitten pöydissä ympärillämme istui usein lapsiperheitä illallisella vielä kymmenen aikaan. Pienimmät laitettiin sitten illan edetessä rattaisiin nukkumaan. On ymmärrettävää, ettei ainakaan ilmastoimattomissa asunnoissa kokkaaminen houkuttele. Markun pojan asunnossa ei kaasulieden yläpuolella ollut minkäänlaista liesituuletinta. Hän kertoikin, ettei juuri ole kotona ruokaa laittanut. Lähiravintolat tarjoavat brittiläistä aamiaista 2,5 tai kolmen euron hintaan, ja sillä pärjää pitkälle päivään. Keittelimme asunnossa lähinnä kahvia, ja ostimme lähikaupasta jotain pientä syötävää sen kanssa nautittavaksi. Kaupasta sai ihania, tennispallon kokoisia keltaisia luumuja!

Yhden päivän vietimme Vallettassa kuljeskellen kaupungin hurmaavilla kujilla ja puutarhoissa. Välillä pistäydyimme johonkin viihtyisään katukuppilaan oluelle, kuohuviinille tai kahville. Hyvin siellä kuumuudessa jaksoi, kun pysytteli enimmäkseen kadun varjoisalla puolella. Aina iltapäivisin retkien jälkeen vajosimme koomaa muistuttavaan uneen. Päiväunien voimin oltiin taas liikkeellä myöhään yöhön.

Palasimme kotiin auringosta, merestä, mukavista päivistä ja uusista kokemuksista virkistyneinä. On aina avartaa tutustua vieraisiin kulttuureihin. Maltalaiset eivät ehkä ole maailman työteliäintä porukkaa, mutta sitä vastoin siellä osataan nauttia oleskelusta. Mitäpä suottaa raatamaan ja hoppuilemaan? Lähikaupastakin sai kyllä ostokset tehtyä, vaikka myyjä ei pitänyt asiakaspalvelun kanssa mitään kiirettä. Aika selvästi hän osoitti, että olisi mieluummin jossain muualla kuin siinä kassalla – ehkä meren rannalla loikoilemassa tai kadulla naapureitten kanssa turisemassa?

Aurinko on paistanut tänään poikkeuksellisen lämpimästi, vaikka syyskuu on lopuillaan. Ulkona tarkenisi hyvin istuskella kahvillakin. Kotitie on hiljainen, ihan kuin naapureissa ei olisi asukkaita lainkaan. Ketään ei näy kokoontuneen kadun varteen keskustelemaan päivänpolttavista asioista. Miksi?

Kauhistuksen kanahäkki!

Syksy on tullut. Koko kesän nielaissut kiireinen työprojektini on päättynyt, ja ehdin taas paremmin kirjoitella. 

Pari viikkoa sitten veimme kanat Hannan luokse talvihoitolaan. On haikeaa: kun avaan ulko-oven, vastassa on hiljaisuus. Ei kuulu enää kotoisaa porinaa kanatarhalta. Tytöt olivat oppineet siihen, että ulko-oven kolahdusta seurasi yleensä ruoka, joten tarhalla alkoi oven käydessä kova keskustelu. Aina sieltä juostiin kiireellä vastaan. Kanat ovat vähään tyytyväisiä ja sympaattisia otuksia. Ja toisin kuin väitetään, ne eivät ole tyhmiä. Eivät meidän tytöt ainakaan!

Kun emme millään ehtineet eristää piharakennukseen talvisuojaa, oli kanat ilmojen kylmetessä pakattava kuljetuslaatikoihinsa ja ajettava lasti Hannan kanatarhalle. Samassa paikassa ne viettivät joitakin viikkoja keväällä. Olisi siis voinut olettaa, että parvien yhdistäminen sujuisi ongelmitta. Mutta ei. Seurasi täysi kaaos. 

Matka sujui oikein hyvin näppärissä, yksilöllisissä kuljetuslaatikoissa.

Ensin tytöt joutuivat jalkakylpyyn koivissaan törröttävien suomujen vuoksi, sillä ne ovat merkki punkin aiheuttamasta kalkkijalasta. Kylvystä ne eivät olleet moksiskaan. Mutta kun iso, vaalea johtajakanamme päästettiin kylvyn jälkeen tarhaan, se pisti ranttaliksi. Ensi töikseen se ajoi Hannan munimassa olleet kana-parat pesästä tiehensä. Ja kun ne säntäilivät aivan poissa tolaltaan kaakattaen ees taas, "isolta vaalealta" meni hermot. Se alkoi nokkia ja pöllyyttää niitä armotta niin, että ilma oli höyhenistä sakeanaan. Kanatappelu on kauheaa katsottavaa. Eikä se pääty vastapuolen alistumiseen. Tyranni vain jatkoi nokkimista, vaikka toinen riiputti päätään antautumisen merkiksi. Seurasin tilannetta lamaantuneena kyykyssä kanatarhan vieressä. En osaa sanoa, kuinka kauan siinä kyykötin. Mutta kun yritin nousta, selässä tuntui viiltävä kipu. Selkäni petti ensimmäistä kertaa elämässäni. 

Siitä pitäen olen kulkenut henkeäni pidätellen ja selkääni varoen, milloin mistäkin tukea ottaen.

Kauhistuksen kanahäkki! Ei se häkki itsessään – sehän on kaikkine fasiliteetteineen vallan mukava paikka – mutta se, mitä siellä sisällä tapahtui. Näytelmä oli kaiketi niin jännittävä, että selkäni meni kramppiin. Kaikki syyshommat ovat minulta nyt tekemättä, kun en voi yhtään taivuttaa selkääni.

Mutta kanat, ne ovat rajumman puoleisen välienselvittelyn jälkeen sulautuneet yhdeksi parveksi. Ei tosin ole epäilystä, kuka on johtaja. Tärkeintä kuitenkin on, että siellä vallitsee sopu. Viikon verran "meikäläiset" ja "heikäläiset" pysyivät tiukasti omissa leireissään, ja nukkuivatkin ryppäinä orren eri päissä. Sitten pakka alkoi pikku hiljaa sekoittua. Eikä kukaan ole joutunut silmätikuksi.