Kanaterapiaa

Sairastuin kuumetautiin töitteni kannalta pahimmalla mahdollisella hetkellä. No, ei voinut valita! Täytyy siis hyödyntää näitä paria sairauslomapäivää, jotka joudun väkisin viettämään sisällä. Kuumetta on näin aamusta sen verran vähän, että jaksan hetken aikaa kirjoitella.

Puutarhasta ja kanoista saisi otettua vaikka mitä ihania kuvia, mutta olotilani vuoksi on tyydyttävä kaivelemaan vanhoja kuvia tietokoneen uumenista. Näissä ei vielä vihreää juuri näy.

Nyt sitä vihreää olisi piha tulvillaan. On muuten mielenkiintoista, että vaikka kesä on ollut suurelta osin kylmä ja sateinen, kasvit sekä puutarhassa että kasvihuoneessa voivat käsittämättömän hyvin. Tomaatit eivät koskaan ennen ole työntäneet näin valtavasti raakileita – ja minä kun olin vähällä hävittää taimet keväällä, kun ne näyttivät niin surkeilta. Yrtit ovat kasvaneet lavoissa jättikokoisiksi. Persilja on valehtelematta polven korkuista. Laitan todisteeksi kuvan, kunhan taudilta tokenen. Keittelen persiljateetä taudin selättämiseksi. Aineksia siihen piisaa.

Mutta nyt asiaan, eli kanoihin. Ne ovat kerrassaan hurmaavia persoonallisuuksia. Huomaan joka kerta hymyileväni, kun lähestyn kanatarhaa. Kolmikko juoksee innoissaan portille vastaan herkkujen toivossa. Välillä joku, joka ei heti ole huomannut tuloani, suorastaan lentää tarhan perältä luokseni.

Hanna, joka innosti minutkin kanafarmariksi, sanoi, että kanojen puuhastelun seuraaminen on parasta stressilääkettä. Allekirjoitan tämän täysin. Tulen aina töistä ja muualtakin kotiin kanatarhan kautta. Aamulla herättyäni käyn ensimmäisenä päästämässä tytöt pienemmästä häkistä isoon, entiseen koiratarhaan. Se on toiminut kanojen ulkoilualueena loistavasti. Eikä koirien kanssa ole ollut suurempia ongelmia, vaikka yhteiselo ensin mietitytti minua kovin.

 

Markkukin toteaa toisinaan kotiin tullessaan, että "minäpäs käyn katsomassa, mitä tytöille kuuluu", ja saattaa vieläpä kaivaa jokaiselle kastemadon tuliaisiksi. Oman talonsa vanhan huussin hän saneerasi hienoksi kanakopiksi ja rakensi sen ympärille tarhan. Koppiin asennettiin maisemaikkunakin: tytöt näkevät sieltä "alppiruusupuistomme" yli järvelle. Valitettavasti olemme ehtineet tähän mennessä viettää maalla vain yhden viikonlopun. Toivottavasti toivun taudista niin, että pääsemme sinne ensi viikonlopuksi. Ja onhan tässä kesää vielä jäljellä.

Tytöillä on iso tarha käytössään, mutta tähän nurkkaan ne aina pakkautuvat kärkkymään, kun liikuskelemme pihalla. Josko jotain herkkua olisi tulossa?

Lavakauluksessa on turvekylpyallas.

Viimeksi kun olimme maalla, järkytin suvun pakkaamalla tytöt kylmälaukkuun, koriin ja pieneen laatikkoon. Takaluukusta ottamani kuvan nähtyään he olettivat kanojemme päätyneen pakasteiksi. Ehei: nämä ovat yksilölliset, kätevät ja miellyttävät kuljetuslaatikot. Kylmälaukku, johon oli porattu ilmareiät, on kaikista paras. Sellaisen aion hankkia jokaiselle. Siinä kymmenen minuutin matka taittuu mukavasti: takaluukusta kuuluu vain pienen pientä, rauhallista porinaa.

Kanan askel, se on fiini.

Kanat ovat suorastaan terapeuttisia. Olemmekin vitsailleet kanaterapiasta, miten tehokasta se on! Siskonikin tuli kerran raskaalta ulkomaankomennukselta suunnilleen suoraan kanatarhaan. Siellä me istuimme vanhoissa puutarhatuoleissa pitkään viinilasit kädessä ja seurasimme vaiti kuopsuttelua, nokkimista ja kylpemistä multakuopissa. Kuuntelimme kanojen vienoa keskinäistä jutustelua. Sisareni totesi viimein: "Kyllä kanan elämä on yksinkertaista!" Siinä kai tämän terapian salaisuus piileekin.

Munintapesästä löytyy keskimäärin kolme munaa päivässä. Ja entäs se lannan määrä! Kerään kikkareet päivittäin, ja pistän joko kompostoriin tai teen lannoitevettä. Kompostori pöhöttää kuumana, ja kasvit kukoistavat.

Nyt mietitään vain, raaskitaanko antaa tytöt Hannalle talvihoitoon, niin kuin alunperin sovittiin. Vai pitäisikö sittenkin eristää osa piharakennuksesta talvikanalaksi? Silloin voisi ehkä ottaa muutaman kanan lisää. Vaikka mustia maatiaiskanoja.

Kanalassamme on tällainen hieno "kyltti", mutta se on täysin harhaanjohtava. Meidän kanamme ovat sissejä, jotka kaatosateessa korkeintaan vetäytyvät kuusen alle. Sateenvarjoja meillä ei tarvita!