Pikkuleipäpurkin paluu

Yläkerran mummo rakasti meitä ruualla ja ennen kaikkea leivonnaisilla, niin kuin oikeat vanhanajan mummot tapasivat tehdä. Kun tulin pienenä koulusta kotia kohti, pappa näytti yläkerran ikkunasta kahvikuppia. Kipaisin mummon ja papan luo kahville. Pullakahvi oli sen ajan koululaisen välipala.

Mummo paistoi alumiinisessa kakkuvuoassa kuivakakkuja: ainakin Hertta Kuusisen kakkua ja tiikerikakkua oli tarjolla tämän tästä. Keittiön kaapissa hän säilytti pyöreää pikkuleipärasiaa, jossa oli aina hannatädinkakkuja ja mantelivannikkeita. Peltisen, vihertävän rasian kanteen oli maalattu kolibreja. Muistan rasian lapsuudesta hyvin. Kaiketi siihen liittyy väkeviä tunnemuistoja mummonrakkaudesta.

Kerran mummo vei hannatädinkakkuja sukulaisperheelle jouluksi ja antoi rasian pikkuleipien mukana. Siitä on noin kolmekymmentäviisi vuotta.

Tässä yhtenä iltana sain viestin rouvalta, jolle mummo oli purkin antanut. Hei. Haluatko tuon Annan vanhan pikkuleipärasian? Siivoan keittiönkaappeja remontin alla ja löysin sen komeron periltä, hän kirjoitti. Hän lähetti purkista kuvankin. Vastasin, että tietenkin haluan, jos hän ei välitä sitä säilytellä. No ajattelin, että se sopisi sinne talonkalusteisiin, hän jatkoi. Seuraavana päivänä hän seisoi ovellamme tuttu rasia kainalossaan.

Tutkailin rasian pohjaa. Sieltä löytyi teksti: Kolibri on valiokeksejämme ja vohveleitamme sisältävä loistopakkaus. Rasiassa oli alunperin ollut Hangon Keksin tuotteita. Se oli siis valmistettukin pikkuleipärasiaksi.

Tapaus on huvittanut minua suuresti. Että se rasia palasi kotiin oltuaan maailmalla montakymmentä vuotta! Palaakohan tänne aikojen saatossa muutakin maailman turuille eksynyttä tavaraa? Papan minulle vanerista tekemä nukkekoti ja pieni, vihreä kehto? Pyöreä, musta kassimainen kori, jossa mummo kuljetti lämpimiä karjalanpiirakoita kaupunkiin myytäväksi? Puinen kaulauslauta, jolla mummo ja pappa yhdessä mankeloivat lakanoita? Posliiniset, kannelliset keittiöpurkit, jotka mummo toi aikanaan Ruotsista. Niiden kyljessä oli koukeroiset tekstit: Potatismjöl, Socker...

Asetin pikkuleipärasian piirongin päälle kunniapaikalle. En ole pikkuleipäihminen, mutta johonkin käyttöön aion sen ottaa. Kunhan keksin kyllin arvokkaan käyttötarkoituksen.

Vuosi vaihtui poikkeusoloissa

Tiedoksi: kyllä täällä hengissä ollaan, vaikkei talosta ole kuulunut mitään toviin.

Vuosi vaihtui poikkeuksellisen ankeissa oloissa. Sairastuimme joulun aikaan ilmeisesti influenssaan. Koville on ottanut. Äiti joutui joulupäivänä ambulanssikyydillä päivystykseen, mutta pääsi onneksi jo seuraavana yönä kotiin. Hän sai lääkityksen, ja alkoikin toipua melko nopeasti. Nyt hän on jo muuttanut takaisin yläkertaan täältä yhteisestä sairastuvastamme.

Minulla oli eilen kahdeksas kuumepäivä. Tänä aamuna oloni on ensimmäistä kertaa sellainen, että teki mieli ryhtyä kirjoittamaan. Ja se on aina hyvä merkki!

Markku on porukasta ainoa terveenä pysynyt, jos pientä köhää ei lasketa. Hänellä onkin ollut tässä puuhaa riittämiin, koirien ulkoilutuksesta kaikkiin talon välttämättömiin askareihin.

Onneksi ehdimme sentään vähän viettää joulua. Nyt kun jälkeen päin tarkastelen asiaa, ehdimmekin oikeastaan aika paljon. Aloittelimme sentään jo joitakin päiviä ennen aattoa syömällä ja saunomalla Markun talolla. Tarkoitus oli palata sinne vielä joulun aikaan ja viimeistäänkin uudeksivuodeksi, mutta toisin kävi.

Aasan oli tällä kertaa selviydyttävä rakettien paukkeesta kaupunkioloissa. Ja selvisihän se.

Aattona söimme kotosalla joulupuuron ja karjalanpiirakoita, joita tyttäreni oli tehnyt äidin kanssa aamulla. Hän oli rypyttänytkin onnistuneesti suurimman osan piirakoista. Näin ne taidot ja perinteet siirtyvät. Hieno juttu. Itse en ole mestari tässä.

Markku lämmitti pihasaunan, ja ihanahan siellä oli saunoa niin kuin aina. Meille se taitaa edustaa ainoaa oikeaa joulusaunaa. Lapsena sinne juostiin peräkanaa paljain jaloin paukkupakkasissa. Rohkeimmat kävivät löylyjen välissä tekemässä enkelinkuvia hankeen.

Aattoillaksi siirryimme siskoni luokse viimejouluiseen tapaan. Söimme hyvin ja vietimme rauhaisaa, miellyttävää iltaa.

Lahjapaperi on yläkerran välipohjasta löytyineistä 1950-luvun lopun lehdistä.

Joulupäivän iltana ehdimme vielä piipahtaa Leenan luona. Siellä oli taas niin kaunista, tunnelmallista ja mukavaa. 

Sitten taudit iskivätkin kuin salama kirkkaalta taivaalta. Puolisen tuntia kotiintulomme jälkeen jouduin jo hälyttämään ensihoitajat paikalle. 

Seurasi pitkä ja sumea viikko. Nyt tunnelin päässä näkyy jo valoa. Ehkä pääsen jo itsekin lähipäivinä elämään tavallista arkea, jota niin rakastan.

En laittanut  – onneksi – kotiin jouluksi ruokia enkä juuri muitakaan joulujuttuja. Ruuat olisivat jääneet kyllä syömättä. Pienen pullossa olevan kuusen toin Markun talolta pöydällemme joulunavausateriamme jälkeen. Siinäkin riitti ihastelemista pikkumiehellemme. Katos, ihana kuusi, hän tuumasi. Katos, sipuleita ja tähti. Meitä nauratti. Onko Tiinan kuusessa tosiaan sipuleita, hänen äitinsä ihmetteli. 

No, tarkemmin katsottuamme hoksasimme, että olihan siellä. Oikein valojen kanssa. 

Kyllä kokin poika ilmiselvän sipulin tuntee.

Kaikki kuvat (paitsi viimeinen) ovat siskoni ottamia.