Loputon seikkailu

Palasimme Prahasta jo viikko sitten, mutta vasta nyt ehdin istahtaa koneen ääreen kirjoittamaan. Tai maltoin. Kotiinpaluumme jälkeiset päivät ovat olleet niin lämpimiä ja aurinkoisia, että on ollut ihan pakko käyttää ne pihapuuhiin. Tuntuu, että kesä olisi paljon pidemmällä kuin se onkaan – täytyy ihan muistutella itseä siitä, että on vasta toukokuu. Yöpakkaset ovat vielä mahdollisia. Voi hyvinkin tulla aikoja, jolloin pelargoniat on syytä nostaa sisätiloihin.

Mutta nyt Prahaan. Se on tavattoman kaunis kaupunki, joka täytti ja ylitti kaikki ennakko-odotukset. Ruutukaavaan tottuneelle ensikertalaiselle Prahan viehättävät kujaset ja sokkelot ovat loputon seikkailu. Löysimme usein itsemme aivan muualta kuin paikoista, joihin olimme suunnitelleet menevämme. Varsin usein onnistuimme myös päätymään eri suunnista yllättäen samaan paikkaan.

Vanha Praha on täynnä pökerryttävän kauniita rakennuksia. Pelkästään upeitten, koristeleikkauksin somistettujen ovien katseluun saisi kulumaan päiviä. Rakennukset on koristeltu patsain, maalauksin, kultauksin, koristeleikkauksin, ornamenttikuvioin.

Mietimme, millaisia vuosisatoja vanhat huoneistot mahtavat näyttää sisältä. Osaavatko paikalliset asukkaat arvostaa talojensa ja kortteleidensa kauneutta, vai pitävätkö niitä aivan arkipäiväisinä?

Hotellimme oli historiallisen kaupungin ytimessä, vain kivenheiton päässä vanhankaupunginaukiosta ja raatihuoneesta. Vastapäätä huonettamme kapean kadun toisella puolen oli viehättävä, pieni kirkko kultanuppisine kupoleineen. Sen kellojen soitto alkoi viikon varrella tuntua kotoisalta.

Teimme Markun kanssa aamuisin kävelyretkiä lähikortteleissa ennen kokoontumistamme hotelliaamiaiselle. Heräilevää kaupunkia oli hauska katsella  Pienistä nupukivistä tehtyjä katuja pestiin ja luudittiin, katukahviloita availtiin. Kaikkialla oli silmiinpistävän siistiä, eläähän Unescon maailmanperintökohde pitkälti turismista.

Yhtenä aamuna morsiuspari oli asettunut kuvattavaksi vanhankaupunginaukiolla sijaitsevan astronomisen kellon eteen. Kello on rakennettu 1400-luvulla. Emme osuneet kellon kohdalle kertaakaan sen lyödessä tasatunnin, joten meiltä jäi näkemättä, kuinka maailmankuulu luuranko vetää kaksitoista apostolia marssille turistijoukon ihmeteltäväksi.

Se ihme jäi toiseen kertaan.

Kävelimme valtavasti. Heti ensimmäisenä päivänä tutustuimme puutarhoihin, joita kukoistaa Vltava-joen laaksosta nousevilla hedelmällisillä kukkuloilla. Matkaa kertyi kahdeksan kilometriä, ja äiti käveli mukana. Hän ehti onneksi toipua flunssasta ja jaksoi hyvin. Välillä piipahdimme tietysti kuppiloihin ja ravintoloihin voimia keräämään. Tsekkiläinen tumma olut on samettisen hyvää.

Liikuimme paljon koko porukalla: äiti ja hänen kaikki lapsensa puolisoineen. Lentokentältä hotellille meidät ajanut taksinkuljettaja oli ihastunut seurueestamme: voi, oletteko todellakin yhtä perhettä? Hän oli itse varttunut ainoana lapsena.

Itse asiassa emme lentokenttätaksia lukuun ottamatta käyttäneet koko viikon aikana mitään kulkuvälineitä. Me vain kävelimme. Emme ottaneet edes vossikkakyytiä, vaikka niitä oli tyrkyllä vähän joka kadunkulmassa.

Kivikaduilla kaikui rytmikäs kavioitten kopse.

Praha on vihreä ja vehreä kaupunki, mikä näin toukokuulla vain korostuu. Syreenit röyhysivät täydessä kukassa lentokentän ja kaupungin välillä kulkevan moottoritien varsilla. Kaupungin pihat, puistikot ja aukiot vihersivät ja kukkivat. Valtavat hevoskastanjat olivat täynnä kukkia, myös punaisia.

Viimeisenä iltana söimme pienellä aukiolla ravintolassa, jonka terassin yllä kukki ruusuorapihlaja. Illan pimetessä taivaalle nousi lumoava kuu.

Niin kivaa kuin reissaaminen onkin, ei sitä jaksaisi pitkään – ainakaan kaltaiseni kotoilija, jolle jo kotoa poistuminen on aina pieni rasitus.

Oli ihanaa tulla kotiin. Kuopus oli hoitanut mallikkaasti kasvihuoneen, kylvökset ja koirat.

Kiertelin pihalla ihmettelemässä. Aurinko paistoi suloisesti, ja koivut olivat täydessä lehdessä. Poissa ollessamme oli tullut kesä.

Lahjatoive: kaunis, vaalea liiteri

Viime päivät ovat soljuneet lempeinä ja aurinkoisina, onnellisina. Vauhdilla etenevä kevät tarjoilee antejaan yltäkylläisesti. Uusia kasveja putkahtelee maasta joka päivä.Tulppaaneissa on jo isoja nuppuja. Kirjopikarililjat ovat mukavasti levinneet. Maa on sinisenään kevätkaihonkukkia. 

Ihmekin tapahtui: se Piion pihasta tuotu jasmike, jota luulin pystyynkuolleeksi, tekee kuin tekeekin silmuja.

Ei sittenkään kelo!

Markku näki yhtenä päivänä valkorintaisen linnun pujahtavan kuusessa olevaan pönttöön. Naapurin Markus arveli sitä kirjosiepoksi. Tuomeen sijoitettu pönttö on jo lehtiverhon kätkemä. Emme ole varmuudella saaneet selvää sen asukkaista. Toivottavasti sielläkin on elämää.

Tuomi kukkii ihan kohta. 

Vietimme äitienpäivää pienimuotoisesti, sillä äiti on kovassa flunssassa. Jaksoi hän sentään hetkeksi tulla ulos kahville. Toivottavasti hän tokenee pian, sillä ensi viikolla meidän pitäisi jo olla Prahassa.

Emme tehneet tänään edes täytekakkua, mustikkapiirakka ja kermavaahto saivat kelvata. Istuimme paviljongissa, johon edellisenä iltana olin värkännyt vanhat verhot. Niistä tuli oikeastaan ihan kivat, ja ne suojaavat kyllä kovimmalta auringonpaahteelta.

Tytär oli pikavisiitillä Rovaniemeltä. Hän valmisti kuopuksen kanssa aamulla hedelmäsalaattia. Saimme Markun kanssa ylellisesti aamukahvit vuoteeseen.

Esikoinen oli töissä, mutta antoi minulle äitienpäivälahjansa jo etukäteen. Se on oikein mieleinen: hän on luvannut tehdä pihakaivon viereen laatoituksen. Pintamaa alueelta on nyt kuorittu ja maata tasoitettu. Homma jatkuu lähipäivinä.

Laatoituksella pysyy sitten ryhdissä sekä matontamppausteline että kasteluvesisaavi. Tähän saakka ne ovat kenottaneet kaltevalla nurmella.

Luova tauko. 

Syntymäpäiväni osuu äitienpäivän kylkeen. Tällä kertaa esitin lapsilleni myös syntymäpäivälahjatoiveen. Haluan liiterin etuosasta vaalean, miellyttävän tilan, jossa tavarat ovat kauniisti hyllyillä! Ja johon tulee ikkunasta valoa. Nyt ikkunaa peittää kamala, epäkäytännöllinen toimistokaappi, joka on vuosien saatossa täyttynyt kaiken maailman roinalla. Ikkunan edessä seisova kaappi on yksi talomme lukuisista kummallisuuksista. Se kun vaan on aina ollut siinä.

Olen alkanut kyseenalaistaa näitä itsestäänselvyyksiä.

Liiterin etuosa nyt. 

Jotain tällaista tavoitellaan. Löysin kuvan naistenlehdestä.

Lapset myöntyivät, eivät kai voineet muuta. Odotan projektia innolla. Teippasin liiterin oveen kuvan siitä, mitä tuleman pitää.

Armas aika joutui jo

Yhtäkkiä on melkein kesä. Puut vihertävät hennosti. Arvaamatta mieli palaa kouluaikojen kevätjuhlien vähän haikeaan tunnelmaan: Jo joutui armas aika.

Ne puut lehtiverhossaan, ja joka paikkaa koristavat kukat. Kauniisti visertävät linnut!

Ulkona tarkenee kevyissä vaatteissa. Jos kasvihuoneen ovea ei avaa varhain aamupäivällä, mittari näyttää pian kolmeakymmentä.

Olemme puuhailleet pihalla aina kun suinkin olemme ennättäneet. Remonttihommat sisätiloissa ovat painuneet taka-alalle. Ehtiihän niitä, sitten huonommilla keleillä.

Vappuiltaa vietimme kotosalla. Päivällä patikoimme Leenan ja Anteron kanssa Hakolanvuorelle. Sieltä avautuvat maisemat ovat Keski-Suomea parhaimmillaan. Oli lämmintä ja leppeää; juuri silloin tämä lämpöaalto taisi alkaa.

Kylvimme pihasaunassa vappuna ensimmäistä kertaa. Söimme pihalla paviljongissa Leenan valmistamaa herkullista katkarapukasaria, ja iltakahvit ja kuohuviinit nautimme taivasalla. Tosin silloin yllätti hento sade, mutta sekin oli lämmin.

Saimme aikaiseksi jopa vapputanssit, aivan spontaanisti. Peräti argentiinalaista tangoa vedettiin. Oman käsityksemme mukaan tanssi sujui mallikkaasti, mutta äiti oli toista mieltä. Hän poistui turhautuneena yläkertaan, koska tanssimme oli kävelemistä. Äiti kutsuu kävelijöiksi sellaisia, jotka eivät osaa tanssia sulavasti ja rytmissä ja tehdä lisäksi ylimääräisiä, taidokkaita koukeroita. (Minä en osaa näissä asioissa edes käyttää oikeita termejä.) No, meillä oli joka tapauksessa niin hauskaa, että aamulla heikotti.

Olen siirtänyt kasvattamani taimet kasvihuoneeseen. Hyvissä ajoin maaliskuussa kylvämäni tomaatit ovat surkeita. On ostettava kunnon taimet. Mutta basilikat itivät mukavasti, ja avomaankurkut näyttävät töpäköiltä. Ompelulanganlaihat tuoksuherneen taimet ponnistelevat nekin pituutta muutamia millejä joka päivä, ihan selvästi. Hieman epäuskoisena niitä kyllä seurailen: ihan todellako tällaiset huitulat tekevät paviljonkiin lehtiverhoa tulevana kesänä?

Varjoliljat yllättivät iloisesti. En uskonut niiden näkevän lainkaan kevään valoa, niin surkeita ne olivat viime vuonna.

Sillä aikaa kun minä hohhailen kasvieni kanssa ja järjestelen niitä paikasta toiseen, Markku saa aikaiseksi kaikenlaista järkevää. Kolme suurta koivua on hänen käsissään muuttanut olomuotoaan: ensin klapeiksi suureen kasaan (ilman klapikonetta, lihasvoimalla) ja sitten pikkuhiljaa näteiksi pinoiksi pihamökin seinustalle.

Markku teki myös portailta paviljongille johtavan laatoituksen. Tätä nykyä on suorastaan naurettavan helppoa kantaa ruokatarvikkeita paviljongille  – ei niin mitään haastetta enää tällä saralla.

Hän täytti uudella hiekalla hiekkalaatikon, joka onkin ollut lämpimien kelien myötä ahkerassa käytössä. Laatikon suunnalta kuuluu tämän tästä kova pärinä: nyt on suvussa automies.

Ulkona tulee istuskeltua iltaisin pitkään. Talvihorroksen taakseen jättänyt luonto on ihmeitä täynnä. Linnut kukertelevat lähimetsässä vielä hämärän laskeutuessa, toisiaan kutsuen. 

Keväiset päivät ovat niin täysiä ja täyteläisiä, ettei niitä malttaisi lopettaa millään. Mutta onneksi on kevätaamut!