Paluumuutto yläkertaan

Äiti on muuttanut takaisin yläkertaan. Hän on nukkunut siellä nyt kaksi yötä, tutussa alkovissaan, jossa hänen äitinsäkin aikanaan vietti yönsä. Hyvin on nukuttanut, vaikka flunssa vähän vaivaakin.

Äiti viihtyy uutukaisessa keittiössään, joskin joutuu vielä etsimään tavaroitaan remontti- ja muuttomiesten ja -naisten jäljiltä. Suunnilleen jokainen hänen tavaransa on vaihtanut paikkaansa. Kammarissakin on tehty uudistuksia. Vaatiihan tämä kaikki tietysti totuttelua.

Sekä kammariin että keittiöön asennettiin kukkalaudat. Kammarin ikkunalla on äidin taitavan Eila-siskon maalaama lasikuppi, jossa äiti polttaa tuikkukynttilää.

Alakerrassa tuntuu oudolta. Aasa on allapäin, kun joutuu olemaan päiväsaikaan yksin äidin ja Vilin häivyttyä omiin oloihinsa.

Kun tulin tänään töistä, tisikipöytä notkui astioita aamupalamme jäljiltä. Ehdin jo tottua siihen ylellisyyteen, että äiti on siivoillut keittiön  ja muutkin paikat poissa ollessani. Nyt on taas itse tartuttava toimeen.

Vili sai tavaroilleen omat naulakot.

Yläkerran eteisen katossa on vielä valaisin mummon ja papan ajoilta. 

Liki kolmen kuukauden yhteisasumisemme aikana talvenselkä taittui kuin huomaamatta. Meillä sujui mukavasti, niin kuin arvata saattoi. Sitten joskus, kun äiti ei enää kykene asumaan yksin yläkerrassa, hän muuttaa yhteen alakerran huoneistamme. Näin on suunniteltu. Nyt sitä siis tuli jo kokeiltua käytännössä, ja hyvin toimi.

Viime viikot ovat olleet yhtä huisketta. Markku on veljeni kanssa paiskinut pitkää päivää yläkerran kimpussa. Tänään he asensivat viimeiset listat ja rakensivat vielä siivouskomeroon hyllyt. Urakka on valmis!

Keittiöstä tuli kyllä ihana. Vaikka papan tekemät vanhat keittiönkaapit piti korvata moderneilla, on huoneessa edelleen ripaus vanhaa, viehättävää tunnelmaa. On vino katto vanhoine kattolevyineen ja korkeat, koivuviiluiset komerot. Oikeasti komerot on kyllä rakennettu uudelleen, mutta ovet karmeineen ovat alkuperäiset.

Sitä paitsi, harmaaksi maalattu puulattia on monin verroin miellyttävämpi kuin entinen muovimatto. Puulattialle levitettyinä räsymatot näyttävät kodikkailta.

Lyhyestä matkasta huolimatta muutto oli aikamoinen rutistus ja kesti monta päivää. Tavaraa on edelleen alakerrassa laatikoittain. Osa odottaa kuljetusta kierrätykseen, osa pitäisi vielä tunkea äidin kaappeihin, joita uudistetussa keittiössä tuntui aluksi olevan ylenmäärin. Ei niitä ole edes tarpeeksi.

Minä tilasin Marie Kondon kirjan KonMari – siivouksen elämänmullistava taika. Posti toi kirjan tänään. Takakannessa kehotetaan: "Raivaa nyt uskomattoman tehokkaalla Konmari-menetelmällä turhat tavarat pois ja luo kotiisi kestävä järjestys." Odotukseni ovat korkealla.

Viikonloppuna äidin sydän alkoi läpätellä turhan kiivaaseen tahtiin. Hän vietti sunnuntain päivystyksessä, jossa rytmi onneksi palautui itsestään, kääntämättä. Maanantaiaamuna oli kuitenkin lähdettävä uudestaan. Terveyskeskuksesta tultuamme äidin sydän on pysynyt rytmissään, mutta hän joutuu käymään tiiviisti laboratoriokokeissa. Ohjelmaa tuntuu olevan uuvuttavan paljon, lähes jokaiselle päivälle. Toivottavasti pääsemme pian palaamaan normaaliin arkeen ja äiti asettumaan taloksi omaan kotiinsa, kaikessa rauhassa.

Kuopus sai tänään oman alansa kesätöitä.

Talossa kaikki hyvin.

Tapaus runebergintorttu ja työskentelyä neliömetrin tilassa

Päätimme jo viime viikolla, että tänään, Runebergin päivänä, syömme ihan oikeat runebergintortut. Tai oikeastaan Markku päätti, mutta minä olin mukana heti. Meillä tällainen ei ole mikään pikkujuttu, vaan Tapaus. Olemme luopuneet vehnän ja sokerin käytöstä vähin erin kokonaan. Tänä vuonna emme ole nauttineet ainoatakaan tavallista leivonnaista.

Tutkin kaupassa torttuja pitkään ja hartaasti. Valikoimissa oli kuudenlaisia. Päädyin arrakkipunssilla maustettuihin.

Iltapäivällä keitettiin kahvit. Veli liittyi vaimonsa kanssa seuraan, ja tietenkin äiti. Olin kuvitellut, että varmaan nautin leivonnaisesta suunnattomasti.

Suvun kuopuskin piipahti tänään.

Toisin kävi. En muistanut keskittyä syömiseen, kun siinä samalla keskusteltiin kaikenlaisista tärkeistä asioista. Yhtäkkiä lautanen oli tyhjä ja vatsa ällöttävän täysi. Markku totesi ääneen sen, mitä ajattelin: En nauttinut tästä yhtään.  Ei mennyt aikaakaan, kun aloin niiskuttaa ja niistää verta. En näköjään kestä vehnää enää lainkaan ilman allergiaoireita. 

Tämä saattoi olla vuoden ensimmäinen ja viimeinen vehnä-sokeripläjäys. Olin aiemmin ajatellut, että voisin poiketa vehnättömän ja sokerittoman elämän kaidalta polulta joskus, jos mieli tekee. No, ei tee enää. Palaan erittäin mieluusti kehittelemieni herkkujen pariin, mitä ilmeisimmin pysyvästi. Enkä tunne, että joutuisin luopumaan mistään.

Paistelen banaanilettuja, joitten päälle laitan kookosmannaa ja parapähkinävoita. Ne sulavat lämpimille letuille mukavasti. Päälle saatan lohkoa vaikka appelsiineja ja ripotella ceyloninkanelia. 

Tai teen Vanelja-blogista (vanelja.com) löytämääni kolmen raaka-aineen suklaakakkua: se rakentuu taateleista, kananmunista ja raakakaakaojauheesta. Kakkua sopii nauttia koivusokerilla maustetun kermavaahdon ja hedelmien kanssa. Pähkinätkin varmaan sopisivat.

Myös mitä tahansa piirakkaa voi vallan hyvin tehdä ilman vehnää ja sokeria. Vehnän voi korvata täysjyväriisijauholla, mantelijauholla, kookoskuitujauholla, kurpitsansiemenjauholla... Nykyään vaihtoehtoja on lukemattomia. Ja mitä kaupasta ei löydy, tilaamalla saa kyllä.

Tavallisen sokerin tilalle taas sopii mainiosti kookossokeri, hunaja tai koivusokeri. Koivusokeri on ihmeellistä: hyvää, kotimaista ja erittäin terveellistä, myös lapsille. Sen hinta vain on korkea. Mutta niinhän ylellisyystuotteilla saa ollakin. Ne kuuluvat vain juhlaan. Niin oli ennen vanhaan, ja se oli hyvä asia.

Pitää olla jotakin, jolla juhlan erottaa arjesta!

Kahvin jälkeen Markku ja veljeni paneloivat yläkerran vessan, noin vain. Vessa on pinta-alaltaan runsaan neliön kokoinen ja madaltuu katon reunaa kohti, rintamamiestalon yläkerrassa kun on. Kahden isokokoisen miehen työskennellessä sellaisessa tilassa on jokainen liike harkittava tarkkaan.

Hyvin homma heiltä hoitui, ja rivakasti. Olivathan he jo aiemmin tehneet samaan tilaan lattian.

Ensi viikolla alkaa keittiön kalusteitten asennus. Äidin muutto takaisin yläkertaan toteutunee lähiaikoina. Hän on asunut kanssamme alakerrassa nyt kaksi kuukautta. Rutiinit ovat jo muotoutuneet, ja työnjaot. Niistä ei ole tarvinnut edes mitenkään sopia, kaikki vain hoituu omalla painollaan.

Vieläkö sopeudumme kahden kerroksen elämään?