torstai 24. syyskuuta 2015

Se puu oli saarni




Istuin eräänä viime viikon iltana iäkkään rouvan kanssa puistossa. Oli kulunut vuosi siitä, kun tutustuimme, kun aloin kulkea hänen rinnallaan. Meistä oli tullut hyvät ystävät.

Aurinko lämmitti lempeästi, vaikka ilta oli jo pitkällä. Ei ollut kiirettä minnekään, istuimme kaikessa rauhassa. Ihmettelimme: on tämä poikkeuksellinen syyskuu, näin leutoa. 

Katselimme valtavaa, vanhaa puuta, joka levitteli oksiaan yllämme. En millään saanut mieleeni, mikä puu on. – Ota siitä lehti, katsotaan kotona tietosanakirjasta, rouva kehotti.

Sitä leppeää iltaa seuranneena yönä hän joutui sairaalaan. Tässä taannoin löysin rusentuneen lehden villatakkini taskusta, jonne sen puusta otettuani unohdin, samantien.

Tänään, päivän alkaessa taittua pehmeäksi illaksi, hän lähti.

Katsoin äsken netistä: se puu oli saarni.





Se on kuin yhteinen sopimus
jota kunnioitetaan.
Kun vene lipuu hiljaa 
eikä kukaan pane vastaan, 
kun tiedetään:
lautturi on uupuneen puolella.

(Helena Anhava)




Sisko on kuvannut.

tiistai 22. syyskuuta 2015

Tomaatteja kasvihuoneessa, posliinikello katossa




Yöllä satoi kaatamalla. Ihanaa: meillä ei ole enää kattoikkunaa! Syksystä on nyt lupa nauttia ilman että tarvitsee sommitella astioita vuotavan ikkunan alle. Se on sentään yksi kestoilon aihe muutoin pitkistyvän ja mutkistuvan remonttimme keskellä.

Asiat tuntuvat menevän hankalammiksi sitä mukaa, kun 70-luvun talo availee salojaan. Esimerkiksi kaikki vesi- ja viemäriputket on täällä piilotettu betonivalun sisään. Ne on uusittava ennen kuin kylpyhuonetta päästään edes purkamaan. Eikä uusien putkien vetäminen tässä talossa tietenkään tapahdu yksinkertaisesti. Markku esittikin aiheellisen kysmyksen: Eikö silloin mietitty, että talossa ehkä asutaan vielä muutaman vuosikymmenen kuluttua? Että putkia on joskus uusittava? En tiedä. Ehkä silloin oli tärkeintä vain päästä isompiin ja mukavuuksilla varustettuihin tiloihin. Äkkiä.

Sade lakkasi aamupäivällä. Aurinko kimmeltää vesipisaroissa syksyn väreissä. Naapurin pihalta kuuluu vähän väliä tömpsähdyksiä: omenat putoilevat nurmikolle.

Tomaattimme ovat – yllätys, yllätys – alkaneet punertua kasvihuoneessa.




Luin Niksi-Pirkasta, että vihreät tomaatit saa kypsymään sulkemalla ne munakennoihin, joissa on myös yksi omena. Mietin, miksei omenoitten erittämä etyleeni nopeuttaisi myös varsissaan olevien tomaattien kypsymistä?

Kävin naapurissa omenavarkaissa. Otin kylläkin vain tielle vierineitä pudokkaita. Asettelin niitä kasvihuoneen ikkunoille ja pienojen päälle. En tiedä, olisivatko tomaatit ilman hedelmiäkin muuttuneet punaisiksi, mutta nyt ne joka tapauksessa kypsyvät vauhdilla.

Pääsemme maistamaan ennen kuin syyskuu päättyy.





Tein juuri mielenkiintoisen luontohavainnon myös sisällä. Huomasin verhotangon lähellä. miltei katonrajassa ikään kuin pienen kellon. Katsoin lähempää: posliinikukka oli avannut yhden, kummallisen kukinnon kasvattamaansa pitkään rönsyyn.








sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Kuulumisia talosta ja residenssistä




Sain loistoidean vetäytyä kirjoittamaan viikonlopuksi Markun talon rauhaan, kotona kun käy jatkuva huiske. Markku itse on työmatkalla. Äiti lähti veljentyttären luokse maalle puolukkaan ja hilloja keittelemään, kuopus katsoo kotona korispelejä kaiket yöt. 

Mukanani minulla on hiljaista seuraa: Aasa. Viikonloppu on ollut muuten onnistunut, mutta en ole saanut kirjoitettua. Itsekuri petti. 

Olen vain ihmetellyt alati muuttuvaa järvimaisemaa. Tai no, maisema on kyllä sama, mutta se elää auringon siirtyessä, kelien vaihdellessa, tuulen käydessä...

Eilisaamuna järveä peitti sumu.






Olen kävellyt Aasan kanssa rannalla ja radanvarressa. Keitellyt kahvia ja taas katsellut järvelle. Välillä olen laittanut ruokaa ja lukenut eilispäivän lehdet. Olen ollut tarttumaisillani eteisessä lojuvaan kassiin, jossa lähdekirjat viettävät viikonloppua. Kassi painaa ehkä kaksikymmentä kiloa.

Eilen täällä kävi vieraitakin: muiden muassa hän, joka yhtäkkiä viime tiistaina muuttui valtavan isoksi pojaksi suvun uuden kuopuksen synnyttyä. 





Onneksi päivää on vielä jäljellä. Ehdin vielä hyvin. Ja onneksi tähän residenssiin on meiltä alle kymmenen minuutin ajomatka. Voin tulla koska vain uudelleen, tiukemmalla itsekurilla.

Viime viikko oli ihanan aurinkoinen. Kotona tomaatit alkavat kellertyä kasvihuoneessa! Kunpa ei tulisi yöpakkasia. Perunaa tuntuu tänä syksynä tulevan hyvin. Puutarha on yhä täydessä kukassa, ja uusia nuppuja työntyy esiin.


Valkoinen verenpisara tekee nuppuja ulkosalla, Piiolta saamani punainen kasvihuoneessa. 
Ainoan kevään koettelemuksista selvinneen kelloköynnöksen uusi, hauras verso.
Mustialanruusu, niin herkkis.
Sipuli teki varteensa tällaisen kassin, jossa on kätevä kantaa jälkikasvua.
Perunamaasta nousee myös "jyrkköjä", niin kuin Niekän mummo asian ilmaisisi. Siis hyvin kookkaita yksilöitä.


Varamummolassa vierailtiin viikolla taas ahkerasti. Lapsirakas Aasa ottaa pikkuväen aina vähän turhankin riehakkaasti vastaan, mutta osaa kyllä rauhoittua tilanteen niin vaatiessa. Esimerkiksi, kun selässä kiipeillään.





Suukko korvalle.


Suvun uusi kuopuskin on jo päässyt kotiinsa. Hän kotiutui kahden vuorokauden ikäisenä. Tyttären elämä on alkanut sujua oikein mukavasti, tuore äiti kertoi juuri.


Isomummo ja neljäs lapsenlapsenlapsi. 
 
Nyt kun olen päivittänyt viimeisimmätkin kuulumiset, on kai tartuttava kirjoitustyöhön. Oikeasti.


Maisema tänä aamuna.



tiistai 8. syyskuuta 2015

Ihmeistä suurin


Ihmeistä suurin on taas tapahtunut, uusi elämä alkanut. Suku kasvoi juuri uudella jäsenellä, potralla tyttärellä.



Ikä kuvassa: kaksi minuuttia


Sininen norsu ja samettikarhu
ruusumetsässä vaeltaa.
Kysyvät eilen syntynyttä,
vartovat pientä kulkijaa.

Nukkukaa nallet ja nukkukaa norsut,
lapseni unoseen saatelkaa.
Kohtahan aivan hän unilaivan
jo jättää, ja käy kohti maailmaa.

(Kaarina Helakisa)





tiistai 1. syyskuuta 2015

Muuan gurkka ja muita kasvimaailman kummallisuuksia



'Mårbacka'-pelargoniat ovat täydellisen ihania tänä kesänä. 


Ah, kiehtova puutarha! Sen mysteerit eivät hevin avaudu kotitarhurille.

Miksi tomaatit vain kasvavat eivätkä ala punertua, vaikka valoa ja lämpöä riittää yhä edelleen? Miksi samasta versosta työntyvistä kasvihuonekurkuista vain yksi teki kasvupyrähdyksen ja muut jäivät tulitikun kokoisiksi? Samoin näytti käyvän avomaankurkuille, mutta tänään huomasin, että jo TOINEN hedelmä ylittää oliivin koon.


Komeat, vihreät tomaattimme. 

Eripariset avomaankurkut. 

Yksi monista tulitikun kokoisista kasvihuonekurkuista.


Mistä syystä humala, jonka toin joskus 1990-luvulla tekemältäni kenttätyömatkalta, innostui nyt ensimmäistä kertaa tekemään käpyjä? Olin alkanut epäillä sen olevan hedekasvi, joka ei käpyjä teekään.




Ja mustialanruusu, miten ihmeessä se availee nuppujaan nyt syyskuussa?

Ehkä se on kasvimaailman viisautta: mustialanruusun kukat eivät kestä sadetta, vaan mätänevät. Oli siis järkevää säästää kukinta loppukesän aurinkoisiin päiviin. Mutta mistä kasvi tiesi loputtomalta tuntuneella sadekaudella, että lämmintä on vielä luvassa?




Kylmä ja sateinen alkukesä on epäilemättä syynä moneen nyt ilmenevään kummallisuuteen. Mutta että olosuhteet olivat kuitenkin mainiot sille yhdelle kurkkuyksilölle? Siitä kasvoi muutamassa vuorokaudessa valtava jötikkä. Ei nyt aivan sellainen, josta uutisoitiin sanomalehti Kaiussa elokuussa vuonna 1893 otsikolla Kasvitarhat eivätkö menestyisi Pohjanmaalla:

"- - siinä väitöksessä ei ole perää, sen todistavat muun muassa meille näytetyt, Haapaveden kirkkoherran virkatalossa tänä kesänä kasvaneet moniaat kasvitarhatuotteet. Muuan gurkka esim. on kerrassaan puolen metrin pituinen!"




Kasvihuoneemme gurkan pituus jää vaatimattomasti puoleen verrattuna Haapaveden pappilassa muinoin kypsyneeseen yksilöön, mutta on varsin komea sekin. Ja tiedä häntä – voihan se kasvaa toisen mokoman. En aio korjata satoa vielä.