Marraskuu alkoi perinteisesti pyhäinpäivällä. Kuljimme eilen kynttilämeren läpi isän haudalle, sitten mummon ja papan. Oli kylmää, pimeää, kaunista ja haikeaa. Ajattelin, että vainajien muistopäivä osuu vuodenkierrossa varsin sopivalta tuntuvaan kohtaan.
Olen sattumoisin muistellut viime päivinä myös edesmennyttä Eila-tätiä. Sain nimittäin kesällä äidiltä pienen saintpaulian pistokastaimen. Äiti on aikoinaan tuonut emokasvin siskoltaan Eilalta Ruotsista. Lajike on erikoisen nätti, kerrannaiskukkainen. Äidillä on niitä jo pitkä rivi, ja ne kukkivat kilvan hänen ikkunallaan.
Minä taas en omaa lainkaan viherpeukaloa muodollisesta puutarhurinkoulutuksestani huolimatta. Äiti käykin usein kastelemassa ja hoivailemassa kituvia kukkiani ja kuuluu samalla mutisevan jotain tämäntapaista: "Onko SE tappanut tämänkin!?" Olen hienotunteisesti kuulematta.
Nyt keittiöni ikkunalla kuitenkin tapahtuu kummia. Pikkuruinen, líikuttava saintpaulia alkaa yllättäen kukkia. Ihan kuin Eilan muistoksi.
Muutkin kasvini ovat jostakin syystä alkaneet viihtyä. Riitalta pari vuotta sitten saamani joulukaktus on täpötäynnä valkoisia nuppuja. Kaupan vihannesosastolta peräisin oleva sitruunamelissakin uhkaa muuttua ikiviherkasviksi. Ja kaikki tämä tapahtuu marraskuussa, vaikka martaan pitäisi tarkoittaa nimenomaan kuolemaan liittyviä ilmiöitä.
Pihalla marras kyllä näkyy ja tuntuu. Luonto nöyrtyy ottamaan karut ajat vastaan.
 |
| Hevoskastanja on pukeutunut ajankohtaan sopivasti aavemaiseen asuun. |
 |
| Juhannusruusu luulee, että on vielä ruska-aika. |
 |
| Pihlajat ovat olleet jo pitkään lehdettömiä, mutta kantavat sitäkin komeampia marjoja. Milloin tulevat tilhet? |
 |
| Eräänä päivänä kotiin tullessani minua odotti ilahduttava näky: siskontyttö oli tarttunut haravaan. |
 |
| Liputus tulevalle talvelle. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti