Ihanan hämärä vuodenaika

Yhtenä marraskuisena aamuna pihapuut olivat täynnä naakkoja. Niiden aavemainen huutelu täytti ilman. 

Minusta marraskuu on ihanaa aikaa. Ja ylipäänsä syksy. On aina yhtä virkistävää, kun pitkä ja valoisa kesä alkaa taittua syksyyn. Valon väheneminen ei haittaa minua, päinvastoin. Siinä on jotain kiehtovaa. On mukavaa olla rauhassa, kotosalla. Vetäytyä taas talvipesään. Ihmetellä sinisen hetken saapumista yhä aikaisemmin iltapäivällä. 

Nukun pimeässä paremmin. Herään virkeänä anivarhain. Ulkona on vielä pimeää, kun keittelen kahvia. Ja on edelleen pimeää, kun aloitan työt. On pimeää, kun lopetan työt. 

Vapaapäivät ovat täyteläisiä, jotain paljon enemmän kuin valoisaan aikaan. 

Mökin rantakoivikko viime viikonloppuna.

Vuodenkierto täällä pohjolassa on kaikkineen mahtava juttu. Saamme kokea neljä niin erilaista vuodenaikaa uudelleen ja uudelleen. Lisäksi ne vielä seuraavat toisiaan juuri sopivin väliajoin. Kuka jaksaisi loputonta kesää, tai talvea? Syksyä? Keväästä puhumattakaan. Sen valoon, kasvuun ja sirkutukseenhan pakahtuisi, jos ei kesä tulisi rauhoittamaan tilannetta.

Ehkä juuri tämän vuoksi pidän etelänmatkoja jokseenkin rasittavina: en raaskisi poistua täältä oikeastaan mihinkään vuodenaikaan. En kaipaa vuodenkiertooni kahta kesää. Jo ajatuskin sellaisesta väsyttää pohjoista sielua.

Kuukauden kuluttua on talvipäivänseisaus. Sen jälkeen päivät alkavat taas pidentyä. Kohta on kevät. Ei tässä tahdo perässä pysyä.

Hämärässä loistaa valo.

Sisko kuvasi ruusuvalot.