Jälleen päätoimittajana

Päivät ovat soljuneet mukavasti kohti joulukuuta. Ne ovat olleet työntäyteisiä.

Töitten lisäksi olen taas toimittanut aluelehteämme oikein urakalla. Pienen lehden tekemisessä on yllättävän paljon hommaa, mutta se on monella tapaa mukavaa ja antoisaa. Totta puhuen olen vähän ylpeä itsestäni: kun minulla on nyt tämä luottamustoimi.

Olen aina ihaillut ihmisiä, joilla arkielämän pyörittämisen sivussa riittää tarmoa kaikenmoiseen järjestö- ja vapaaehtoistoimintaan. Omaan perheeseenikin on osunut yksi piinkova järjestöjyrä: tyttäreni. Hän ei totisesti ole tullut äitiinsä. Minä olen aina onnistunut välttelemään luottamustoimia, lähinnä kai laiskuuttani ja saamattomuuttani. Reilut kaksikymmentä vuotta sitten tosin kuuluin hetken aikaa lasteni päiväkodin vanhempaintoimikuntaan. Ei minulta tainnut syntyä siellä mitään aloitteita.

Mutta, mutta: nyt olen ollut lehtitoimikunnassa jo pari vuotta, päätoimittajanakin vuoden. Viihdyn mainiosti. Jälleen on lehti kasassa, ja pian se saadaan painoon.

Olen yllättänyt itseni positiivisesti!

Tarkemmin ajateltuna tämä ei ole ensimmäinen pestini päätoimittajana. Aloitin urani 11-vuotiaana tekemällä eläinaiheista lehteä. Sillä oli yksi tilaajakin, luokkatoverini Anu. Jo silloin työnjako juttujen teossa on näköjään ollut sama kuin nykyään: minä kirjoitin, sisko kuvitti.

Ihanan hämärä vuodenaika

Yhtenä marraskuisena aamuna pihapuut olivat täynnä naakkoja. Niiden aavemainen huutelu täytti ilman. 

Minusta marraskuu on ihanaa aikaa. Ja ylipäänsä syksy. On aina yhtä virkistävää, kun pitkä ja valoisa kesä alkaa taittua syksyyn. Valon väheneminen ei haittaa minua, päinvastoin. Siinä on jotain kiehtovaa. On mukavaa olla rauhassa, kotosalla. Vetäytyä taas talvipesään. Ihmetellä sinisen hetken saapumista yhä aikaisemmin iltapäivällä. 

Nukun pimeässä paremmin. Herään virkeänä anivarhain. Ulkona on vielä pimeää, kun keittelen kahvia. Ja on edelleen pimeää, kun aloitan työt. On pimeää, kun lopetan työt. 

Vapaapäivät ovat täyteläisiä, jotain paljon enemmän kuin valoisaan aikaan. 

Mökin rantakoivikko viime viikonloppuna.

Vuodenkierto täällä pohjolassa on kaikkineen mahtava juttu. Saamme kokea neljä niin erilaista vuodenaikaa uudelleen ja uudelleen. Lisäksi ne vielä seuraavat toisiaan juuri sopivin väliajoin. Kuka jaksaisi loputonta kesää, tai talvea? Syksyä? Keväästä puhumattakaan. Sen valoon, kasvuun ja sirkutukseenhan pakahtuisi, jos ei kesä tulisi rauhoittamaan tilannetta.

Ehkä juuri tämän vuoksi pidän etelänmatkoja jokseenkin rasittavina: en raaskisi poistua täältä oikeastaan mihinkään vuodenaikaan. En kaipaa vuodenkiertooni kahta kesää. Jo ajatuskin sellaisesta väsyttää pohjoista sielua.

Kuukauden kuluttua on talvipäivänseisaus. Sen jälkeen päivät alkavat taas pidentyä. Kohta on kevät. Ei tässä tahdo perässä pysyä.

Hämärässä loistaa valo.

Sisko kuvasi ruusuvalot.

Ystävykset

Waldo on kymmenessä kuukaudessa kasvanut valtavaksi, karhumaiseksi jätiksi. Potra poika on tullut myös suvun pian puolivuotiaasta ihmiskuopuksesta. 

Pojista näyttäisi kasvavan hyvät kaverit:

Nuppuja marraskuussa

Marraskuu alkoi perinteisesti pyhäinpäivällä. Kuljimme eilen kynttilämeren läpi isän haudalle, sitten mummon ja papan. Oli kylmää, pimeää, kaunista ja haikeaa. Ajattelin, että vainajien muistopäivä osuu vuodenkierrossa varsin sopivalta tuntuvaan kohtaan.

Olen sattumoisin muistellut viime päivinä myös edesmennyttä Eila-tätiä. Sain nimittäin kesällä äidiltä pienen saintpaulian pistokastaimen. Äiti on aikoinaan tuonut emokasvin siskoltaan Eilalta Ruotsista. Lajike on erikoisen nätti, kerrannaiskukkainen. Äidillä on niitä jo pitkä rivi, ja ne kukkivat kilvan hänen ikkunallaan.

Minä taas en omaa lainkaan viherpeukaloa muodollisesta puutarhurinkoulutuksestani huolimatta. Äiti käykin usein kastelemassa ja hoivailemassa kituvia kukkiani ja kuuluu samalla mutisevan jotain tämäntapaista: "Onko SE tappanut tämänkin!?" Olen hienotunteisesti kuulematta.

Nyt keittiöni ikkunalla kuitenkin tapahtuu kummia. Pikkuruinen, líikuttava saintpaulia alkaa yllättäen kukkia. Ihan kuin Eilan muistoksi.

Muutkin kasvini ovat jostakin syystä alkaneet viihtyä. Riitalta pari vuotta sitten saamani joulukaktus on täpötäynnä valkoisia nuppuja. Kaupan vihannesosastolta peräisin oleva sitruunamelissakin uhkaa muuttua ikiviherkasviksi. Ja kaikki tämä tapahtuu marraskuussa, vaikka martaan pitäisi tarkoittaa nimenomaan kuolemaan liittyviä ilmiöitä.

Pihalla marras kyllä näkyy ja tuntuu. Luonto nöyrtyy ottamaan karut ajat vastaan.

Hevoskastanja on pukeutunut ajankohtaan sopivasti aavemaiseen asuun.

Juhannusruusu luulee, että on vielä ruska-aika.

Pihlajat ovat olleet jo pitkään lehdettömiä, mutta kantavat sitäkin komeampia marjoja. Milloin tulevat tilhet?

Eräänä päivänä kotiin tullessani minua odotti ilahduttava näky: siskontyttö oli tarttunut haravaan.

Liputus tulevalle talvelle.