Elämän ihme: hymy

Kuolema ja syntymä ovat lähellä toisiaan. Niissä on jotakin samaa, suurta ja käsittämätöntä. Molemmissa ollaan jonkin tuntemattoman rajalla. Ehkä siksi vanhukset ja pikkulapset muistuttavat toisiaan. Ovat jotenkin niin utuisia ja hauraita.

Isän viimeisinä päivinä mieleeni nousi usein muistikuvia lasteni syntymän ajoilta. Mihinkään muuhun elämässä ei ole liittynyt niin suuria ja ravisuttavia tunteita. Viimeisen kerran isän kanssa sairaalasta lähtiessämme kuljimme ohi kanslian, jossa hoitajat vilkuttelivat ja toivottelivat meille kaikkea hyvää. Mielessäni ailahti jokin sama ylpeyden ja kivun sävyttämä tunne, jota tunsin aikoinaan vastasyntyneitten kanssa sairaalasta kotiutuessani: Tässä me nyt menemme. Kotiin.

Olimme jonkin uuden kynnyksellä. Siitä yli käytyämme mikään ei olisi niin kuin ennen.

Suvun pian kahden kuukauden ikäinen kuopus on jo aikaa sitten soudellut yli sen utuisen veden ja on nyt tiukasti kiinni tässä maailmassa ja todellisuudessa. Hän on jo käsittämättämän kauan, monta viikkoa, katsoa tapittanut suoraan silmiin ja hymyillyt. Ensin hymyt olivat sellaisia pieniä ja varovaisia toisen suupielen kohotuksia.

Nyt hän hymyilee leveästi koko kasvoillaan. Välillä hän hihkuu niin, että se kuulostaa naurulta. Ja juttua tulee: se tuttu kuva (keltainen hymynaama punaisella pohjalla), joka neuvolasta on annettu vastasyntyneiden kotiin jo ties kuinka monta vuosikymmentä, kuulee pitkiä, hyväntuulisia turinoita. 

Mikäs on ollessa, kun ei ole minkäänlaisia vaivoja, palvelu pelaa ja maitoa riittää. Hymypoika on tainnut syntyä onnellisten tähtien alla.

Ensimmäinen kylpy varamummolassa oli suorastaan riemukas.