Onnistumisia, vastoinkäymisiä ja sodankäyntiä

Alkukesällä pihamme tursui uskomattoman komeita lehtikaaleja. Niitä tunki ruukuista ja laatikoista syvänvihreinä terveellisyyden perikuvina. Mutta enhän minä onneton ymmärtänyt alkaa sadonkorjuuseen kesäkuussa! Eloa ja ylipäänsä satoahan kuuluu korjata elokuussa. Nyt onkin sitten myöhäistä. Kaalien ympärillä alkoi pörrätä hentoja valkoisia perhosia. Ja yhtäkkiä lehdet olivat täynnä reikiä. Lähempi tarkastelu paljasti lehtien alapinnalla juhlivat toukat. Korjasin koko sadon kompostiin. Surullisen näköiset, riivityt kaalin rangat tosin työntävät jo uutta pientä lehteä. Ehkä ne ehtivät vielä kasvattaa toisen lehtisadon? Nyt aion olla haukkana ja napsia vähänkin kasvaneet lehdet yksi kerrallaan talteen.

Mangoldit sitä vastoin rehottavat voimakkaina ja terveinä. Niihin ei näytä helposti iskevän mikään tuholainen.

Minulla on tapana tehdä aamuvarhaisella (tarkoittaa yleensä viiden ja kuuden välillä) pieni kierros puutarhassa samalla kun haen postilaatikolta lehdet. Kierros paljastaa milloin ikäviä, milloin mukavia yllätyksiä. Mutta sellaistahan on (puutarhurin) elämä.

Useimmat puutarhan asukeista onneksi kukoistavat:

Pionit, nehän tunnetusti pröystäilevät. 

Syysasterit ovat jo mummon ajoilta. Ne on tuotu sukulaisilta Parikkalasta.

Salaattia on vaikka muille jakaa, ja on sitä jaettukin.

Sannalta pari vuotta sitten saadut harjaneilikat.

Basilikahuone.

Mustialanruusussa on nuppuja.

Salainen ase kukoistukseen: kampensa kadottanut raastemylly toimii siivilänä. Siivilöin jatkuvasti nokkosvettä lannoitteeksi. 

Kymmenisen vuotta pihassa ollut viherherukkapensas otti ja kuoli. En ymmärrä, mikä sille tuli. Muut marjapensaat näyttävät tuottavan kohtuullisen sadon, vaikka kärsivät alkukesällä kirvoista. Elleivät sitten rastaat vie kaikkia marjoja. (Rastasverkkoja en suostu laittamaan. Kärsisin kuitenkin enemmän jaloistaan kiinni jäävistä linnuista kuin tyhjentyvistä pensaista.)

Viime syksynä kasvihuoneeseen laitettu uusi, paksumpi multakerros on saanut kasvit viihtymään. Jopa vaahterasta pätkityt tukikepit ovat alkaneet alkaneet tehdä lehtiä! Huippumaukkaita kasvihuonekurkkuja olemme syöneet jo kolme kappaletta, ja tomaateissa on lupaavat raakileet.

Myös uudella kasvimaalla voidaan hyvin, jos lavassa törröttäviä lehtikaalin rankoja ei lasketa.

Mutta kasvimaan ja tien väliin syntynyt sotatanner: käyn herkeämätöntä taistelua kahta vieraslajia vastaan. Viholliset ovat jättitatar ja elämänlanka. Molemmat tekevät tuhat uutta alkua, jos maahan jää minimaalinen juurenpala. Kun hetkeksi selkänsä kääntää, ne tukehduttavat alleen kaiken luontoon kuuluvan ja puutarhaan istutetun kasvillisuuuden. Elämänlanka kuristaa sumeilematta tiellään olevat puut ja pensaat, hennommista kasveista puhamattakaan. Ehkä osuvampi nimitys sille olisi kuolemanlanka?

Elämänlanka yrittää kuristaa pienen pihlajan. Ei tule onnistumaan!

Vihollinen on tunkeutunut tillipenkkiin. Onneksi tattaren taimet on värinsä vuoksi helppo havaita.

Olen käynyt torjuntataistelua sinnikkäästi. Eilen koin pahan takaiskun. Lehtikompostiin on ilmeisesti jossakin vaiheessa eksynyt kitkettyjä tattaria. Nyt niitä työntyy uhkaavasti kompostin ympäriltä, pihan toiselta laidalta.

Meidät on saarrettu.

Elämän ihme: hymy

Kuolema ja syntymä ovat lähellä toisiaan. Niissä on jotakin samaa, suurta ja käsittämätöntä. Molemmissa ollaan jonkin tuntemattoman rajalla. Ehkä siksi vanhukset ja pikkulapset muistuttavat toisiaan. Ovat jotenkin niin utuisia ja hauraita.

Isän viimeisinä päivinä mieleeni nousi usein muistikuvia lasteni syntymän ajoilta. Mihinkään muuhun elämässä ei ole liittynyt niin suuria ja ravisuttavia tunteita. Viimeisen kerran isän kanssa sairaalasta lähtiessämme kuljimme ohi kanslian, jossa hoitajat vilkuttelivat ja toivottelivat meille kaikkea hyvää. Mielessäni ailahti jokin sama ylpeyden ja kivun sävyttämä tunne, jota tunsin aikoinaan vastasyntyneitten kanssa sairaalasta kotiutuessani: Tässä me nyt menemme. Kotiin.

Olimme jonkin uuden kynnyksellä. Siitä yli käytyämme mikään ei olisi niin kuin ennen.

Suvun pian kahden kuukauden ikäinen kuopus on jo aikaa sitten soudellut yli sen utuisen veden ja on nyt tiukasti kiinni tässä maailmassa ja todellisuudessa. Hän on jo käsittämättämän kauan, monta viikkoa, katsoa tapittanut suoraan silmiin ja hymyillyt. Ensin hymyt olivat sellaisia pieniä ja varovaisia toisen suupielen kohotuksia.

Nyt hän hymyilee leveästi koko kasvoillaan. Välillä hän hihkuu niin, että se kuulostaa naurulta. Ja juttua tulee: se tuttu kuva (keltainen hymynaama punaisella pohjalla), joka neuvolasta on annettu vastasyntyneiden kotiin jo ties kuinka monta vuosikymmentä, kuulee pitkiä, hyväntuulisia turinoita. 

Mikäs on ollessa, kun ei ole minkäänlaisia vaivoja, palvelu pelaa ja maitoa riittää. Hymypoika on tainnut syntyä onnellisten tähtien alla.

Ensimmäinen kylpy varamummolassa oli suorastaan riemukas.

Aikamoinen aikamatka

Olimme viikonloppuna yhdistetyllä työ- ja huvimatkalla Savossa. Olen edelleen pökerryksissä kaikesta näkemästäni ja kokemastani. Pariin päivään mahtui niin paljon ja monenlaista, että tuntuu kuin olisi ollut pidemmälläkin matkalla, ja jossakin hyvin kaukana. Samalla tuli tehtyä aikamatka menneisyyteen.

Tässä pieni kooste siitä kaikesta – tai siis murto-osasta viikonlopun aikana koettua:

Asuimme vuonna 1870 rakennetussa pappilassa, jonka yhdessä kulmahuoneessa syntyi aikanaan Eliel Saarinen. Vanhaa kunnioittaen remontoitu pappila on tätä nykyä yksityiskotina. Sen viiteensataan neliöön mahtuu lukematon määrä huoneita: pariovet aukeilivat upeisiin saleihin, entiseen piispankamariin, kanslioihin, työhuoneisiin, kuisteille ja parvekkeille... Nukuimme yläkerran keltaisen kamarin koristeellisissa, korkeapäätyisissä puusängyissä.

Keskimmäinen ikkuna kuuluu keltaiseen kamariin.

Pappilan puutarhassa hehkuvien pionien katveessa kenotti vanha rautaristi. Se oli kuulemma joskus ollut merkkinä 1700- ja 1800-luvulla eläneen kirkkoherran haudalla. Seurakunta oli sitten uusinut paimenensa hautamuistomerkin, ja vanha risti oli hylätty kirkon vintille. Kirkon tuhouduttua tulipalossa risti löytyi raunioitten keskeltä. Se oli vääntynyt kuumuudessa mutkalle. Tuolloinen pappilan isäntä pelasti ristin raunioista ja pystytti sen puutarhaan kotiovensa lähelle. Siinä se nyt kertoo vaikuttavaa tarinaansa ja muistuttaa elämän katoavaisuudesta.

Vierailimme keltaisessa kartanossa, jonne kuljettiin pitkin ikiaikaisten kuusten reunustamaa kujaa. Kustavilaiskartanon korkeissa huoneissa on ehtinyt syntyä ja kuolla sukupolvi jos toinenkin: se on rakennettu 1770-luvulla.

Näissä huoneissa ovat aikanaan eläneet kuuluisat sotilassuvut, kuten Gyllenbrandtit, Ehrnroothit ja Aminoffit.

Ihmettelimme kappalaispappilan (sekin oli osittain peräisin 1700-luvulta) pihan reunalle uppotukeista rakennettua savusaunaa. Se oli pystytetty vanhan navetan perustuksille.

Perehdyimme venäläisen upseerin 1800-luvun puolivälissä rakennuttaman kartanon hämmästyttävään arkkitehtuuriin.

Ihastelimme kolmentuhannen kasvilajin puutarhaa. Mies, joka oli alkanut rakentaa sitä tyhjästä kahdeksan vuotta sitten, harrasti myös ikonimaalausta. Hän oli siinäkin ilmeisen taitava. Talo ja puutarha sijaitsivat huikealla paikalla, jossa oli asuttu 1600-luvulta lähtien.

Näkymä "campari-parvekkeelta".

Siirtorakennuksen hirret olivat peräisin vanhasta torpasta.

Miehen keittiössä.

Tarjolla oli hellepäivään mitä sopivinta juomaa: mustaviinimarjanlehdistä valmistettua Louhisaaren juomaa.

Japaninsiipipähkinä.

Erikoisen tähkäkasvin nimeä en saa mieleeni...

Kun sunnuntai-iltana palasimme rättiväsyneinä reissultamme, oma piha ja talo tuntuivat vaatimattomilta mutta niin kotoisilta. Juuri sopivilta meikäläiseen elämään. Puutarha kukoisti täälläkin, ja peruna oli iloksemme alkanut kukkia.