Kahvi, punaviini ja elämä

Vili keskittyy olennaiseen.

Jostakin syystä kirjan kirjoittaminen takkuilee. Toimeen tarttuminen tuntuu vaikealta ja koko projekti jotenkin epämääräiseltä. Olen tietenkin rikkonut uudenvuodenlupaukseni: jokin päivä on saattanut lipsahtaa ilman yhtäkään tomaattia.

Takatalvikin tuli, vaikka eihän tämä oikeasti mikään takatalvi ole: ihan normaali maaliskuinen keli, lumista ja koleaa. Mutta kun siihen huhtikuuhun ehti jo tottua. Ensi viikolla lähdemme pohjoiseen, joten oikeastaan tämäkin päivä tarjoaa vain terveellistä harjoitusta talviolosuhteisiin.

Viime viikonloppuna saimme vielä nauttia upeasta, aurinkoisesta kevätsäästä vieraillessamme ystävien luona Pohjanmaalla.

Motivaatio-ongelmien kanssa kamppaillessani olen tuttuun tapaan ajautunut erinäisiin sijaistoimintoihin: järjestellyt kaappeja, mapittanut papereita, perehtynyt syvällisesti vehnättömän ja sokerittoman ruokavalion saloihin (teoriassa), kirjoittanut kaikkea muuta kuin sitä, mitä pitäisi... Tänään syvennyin heti aamusta tutkimaan muistikirjaa, johon olen vuosien varrella koonnut minua tavalla tai toisella koskettaineita ajatuksia.

Löytyi muun muassa tällainen:

Ajattele, miten pieni mahdollisuus on päästä ihmiskunnan jäseneksi! Ja miten poikkeuksellista on olla elossa verrattuna kaikkeen siihen aikaan ennen ja jälkeen, jolloin ei ole elossa. Kannattaa elää kun voi.  

Näin oli Claes Andersson pohtinut Helsingin Sanomissa vuonna 2010. Lueskelin ajatuksia ääneen äidille, jota huvitti Anderssonin sanomisista erityisesti tämä:

Totta kai vanheneminen on paska juttu, mutta niin kauan kuin pystyn keittämään kahvit ja ostamaan punaviinini, elämä on ok.  

Lähdetään siitä!

Valppaana tässä hetkessä.