Talvihorros takanapäin

Kevät tuntuu tulevan rytinällä lyhyen takatalven jälkeen. Aurinko on paistanut parina päivänä niin kutsuvasti, että on ollut ihan pakko viettää aikaa ulkosalla siinä määrin, että illalla on poskia kuumottanut.

Eilen teimme ulkohommia Markun luona. Suojasimme pihatien tuija-aidan kevätahavalta. Markku oli keksinyt tähän nerokkaan konstin: tuijat peiteltiin havunoksin. Ne antavat riittävän suojan, mutta eivät pistä samalla tavalla silmään kuin ne huppupäiset kummitukset, joita paljon näkee pihoilla tähän aikaan vuodesta.

Ekologinen, maisemoitu ja toimiva suoja tuija-aidalle.

Äiti nautiskeli auringosta talon suojaisalla seinustalla, Vili tonki vesilätäköissä. Seinustalla oli niin lämmintä ja mukavaa, että päätimme juoda kevään ensimmäiset pihakahvit. Kahvi maistui juuri sellaiselta kuin ulkona nautittu kahvi maistuu. Tänään kahvittelimmekin sitten metsässä.

Tänään Aasan seuraksi retkelle lähti maalaisserkku Bombo.

Kahvit juotiin nuotiolla.

Ja tietenkin paistettiin makkarat.

Kiersimme Vaaruvuorten luontopolun. Idea oli suvun tyttärien, jotka ovat innostuneet pitkistä kävelyretkistä. Eilen he olivat yhtäkkiä päättäneet kävellä liki kymmenen kilometrin matkan luoksemme Markun talolle. Suunnitelma ei kuitenkaan ihan toteutunut, ja kävimme poimimassa heidät autoon puolimatkasta. Ei ole ihme, että väsymys yllätti kesken matkan: ennen päähänpistoaan tytöt olivat ehtineet jo tehdä pitkän lenkin koiran kanssa. (JA: toinen heistä on viimeisillään raskaana ja toinen selkävaivan vuoksi pitkällä sairauslomalla.) Asenne on kuitenkin kohdallaan!

Tänään taivalsimme koko porukka onnellisesti läpi haastavan reitin. Ajattelin: metsä on juuri oikea paikkaa viettää kevään ensimmäisiä päiviä. Puitten välistä vihreälle sammalelle pilkottava aurinko on ihmeellisen rauhoittava.

Tytöt suunnittelevat jo huomista retkeä. Me suuntaamme kohti pohjoista. Siellä taitavat odottaa vähän lumisemmat polut.

Kahvi, punaviini ja elämä

Vili keskittyy olennaiseen.

Jostakin syystä kirjan kirjoittaminen takkuilee. Toimeen tarttuminen tuntuu vaikealta ja koko projekti jotenkin epämääräiseltä. Olen tietenkin rikkonut uudenvuodenlupaukseni: jokin päivä on saattanut lipsahtaa ilman yhtäkään tomaattia.

Takatalvikin tuli, vaikka eihän tämä oikeasti mikään takatalvi ole: ihan normaali maaliskuinen keli, lumista ja koleaa. Mutta kun siihen huhtikuuhun ehti jo tottua. Ensi viikolla lähdemme pohjoiseen, joten oikeastaan tämäkin päivä tarjoaa vain terveellistä harjoitusta talviolosuhteisiin.

Viime viikonloppuna saimme vielä nauttia upeasta, aurinkoisesta kevätsäästä vieraillessamme ystävien luona Pohjanmaalla.

Motivaatio-ongelmien kanssa kamppaillessani olen tuttuun tapaan ajautunut erinäisiin sijaistoimintoihin: järjestellyt kaappeja, mapittanut papereita, perehtynyt syvällisesti vehnättömän ja sokerittoman ruokavalion saloihin (teoriassa), kirjoittanut kaikkea muuta kuin sitä, mitä pitäisi... Tänään syvennyin heti aamusta tutkimaan muistikirjaa, johon olen vuosien varrella koonnut minua tavalla tai toisella koskettaineita ajatuksia.

Löytyi muun muassa tällainen:

Ajattele, miten pieni mahdollisuus on päästä ihmiskunnan jäseneksi! Ja miten poikkeuksellista on olla elossa verrattuna kaikkeen siihen aikaan ennen ja jälkeen, jolloin ei ole elossa. Kannattaa elää kun voi.  

Näin oli Claes Andersson pohtinut Helsingin Sanomissa vuonna 2010. Lueskelin ajatuksia ääneen äidille, jota huvitti Anderssonin sanomisista erityisesti tämä:

Totta kai vanheneminen on paska juttu, mutta niin kauan kuin pystyn keittämään kahvit ja ostamaan punaviinini, elämä on ok.  

Lähdetään siitä!

Valppaana tässä hetkessä. 

Maaliskuun seitsemäs

Tuon vihreän kentän yli, tuonne

tummien puiden siimekseen.

Noinko lähellä ne olivatkin?

Kaiken aikaa?

(Lassi Nummi)