tiistai 30. joulukuuta 2014

Joulusta kohti uutta vuotta



Sisko toi ihastuttavan jouluruusun. Keväällä istutan sen pihalle.


Työnpaljouden vuoksi en oikein ennättänyt pysähtyä jouluun. Lyhyt ja ytimekäs joululomani oli tapaninpäivän mittainen. Mutta kyllä siinäkin ehdittiin tärkeimmät: sytytettiin kuusenkynttilät, kokoonnuttiin yhteisen pöydän ääreen, nautittiin jouluruuista, seurusteltiin sukulaisten kanssa, saunottiin, levättiinkin pikkuisen.

Sain kaikki lapseni jouluksi kotiin.

Pakkanen oli kuorruttanut pitsillä pihan puut ja pensaat. Oli kaunista. Markku sytytti paviljongin lyhtyihin kynttilät, ja ne paloivat läpi aattoyön.


Mummo ja pappa katselivat piirongin päältä kihlakuvastaan jouluamme.  

Aattona töissä ollessani joka puolelle kotia oli ilmestynyt tonttuja.



Joulusta arkeen siirtyminen sujui sutjakasti. Tänään vien joulukuusen ulos, kun se on alkanut varistaa neulasiaan.

Käsittämätöntä kyllä, vuosi alkaa olla lopuillaan. Se on mennyt tavattoman nopeasti. Ja se on ollut onnellinen ja antoisa.



tiistai 16. joulukuuta 2014

Pikkuserkuksia mummolavisiitillä


Odotettu vieras pääkaupunkiseudulta.


Talossa on elelty taas mummolatunnelmissa. Viime viikolla peräti kaikki suvun neljännen polven edustajat sattuivat piipahtamaan samana päivänä. Se ei ole ihan tavallista, sillä yksi pikkuserkuksista asuu pääkaupunkiseudulla, jonne sentään on täältä matkaa kolmattasataa kilometriä. 

Talon yläkerrassa on lapsukaisten ihka oikea isomummola ja alakerrassa lähes oikea mummola eli varamummola. 

Varamummo on kaivellut kaappien kätköistä lastensa vanhoja leluja. Ja hyvänen aika, kohta ne sadat lastenkirjat, joitten säilytyksen kanssa on tuskailtu vuosia, kuluvat taas käytössä. Mukavaa.


Esikoiselleni 27 vuotta sitten hankittu mummoankan auto kelpaa leikkeihin edelleen mainiosti. 

Pikkuserkuista vanhin näyttää nuorimmaiselle leikkimisen mallia.

Isomman puuhat kiinnostavat kovasti. Keskimmäinen pikkuserkuksista saapui vasta illalla, eikä siksi ehtinyt kuviin.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Tytöt sisustaa





Vietimme viime viikonloppuna itsenäisyyspäivää tyttöporukalla. Tai no, olihan joukossa pari miespuolistakin: suvun kuopus sekä Vili.


Aasa seuraa silmä kovana illan ainoan herrahenkilön ruokailuhetkeä.


Alkumaljojen jälkeen istuimme pöytään nauttimaan herkkuja, joihin ei ole käytetty lainkaan puhdistettua viljaa eikä sokeria. Se on nykyään talon tapa, ja on itse asiassa ollut jo tovin. Mutta miksi ja miten – se on pitkä tarina, josta saatan innostua liikaa. Joten palaan aiheesen joskus toiste, antaumuksella.


Poikkeuksellista meillä nykyään: puolimakea kuohuviini. Itsenäisyyspäivän kunniaksi vähän sokeria!

Salaattia, feta-pinaattipiirakkaa, Leenan tekemää kinkkupiirakkaa ja tietenkin äidin karjalanpiirakoita munavoilla. Nekin tehdään nykyään täysjyväruisjauhosta ja tummasta riisistä.



Olemme muuttaneet talossa järjestystä. Sen innoittamana itsenäisyyspäivänä tehtiin vielä pientä viimeistelyä, paikalla kun oli sisustamisesta innostunut ystäväni Leena sekä sisareni. Taulut nousivat seinille, esineet siirtyilivät, jouluvalot löysivät paikkansa. Kaunista tuli, vaikka totta puhuakseni välillä vähän mietin, karkaako tytöiltä mopo käsistä.


Sukulaisten kuvat asettuivat kaarimuodostelmaan piirongin ylle.

Valokasvihuone päätyi pyörityksen jälkeen olohuoneen uunin päälle - siis alkuperäiseen paikkaansa.

Ruostunut tarjotin kaipasi Leenan mielestä vähän bling-blingiä...

Papan vanhat salkut pääsivät eteisen kaapin päälle valopullon seuraan.

Pieni puuhastelu ei lainkaan hälventänyt illan juhlallisuutta, päin vastoin.



keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Pieni, suuri uutinen!




Meillä oli tässä yhtenä viikonloppuna ihania yövieraita: suvun kuopus äitinsä kanssa. He painuivat nukkumaan iltakymmenen aikaan ja alkoivat heräillä, kun aamupäivä oli jo pitkällä. Pojalle tuntui uni maistuvan, mutta se on kuulemma ihan tavallista. 

Kerran aamuyöllä kuulin seinän takaa jotain tohinaa: ilmeisesti siellä ruokailtiin. Vauvelin äiti ei ollut ihan varma, oliko niin tapahtunut. Molemmat ovat siis ilmeisen hyväunisia. 





Lämmin ja pehmeä, aamuinen vauvan tuoksu täytti talon pitkästä aikaa.  Voiko päivä paremmin alkaa?

Ja lopuksi se pieni mutta niin suuri uutinen: Eilen se tapahtui. Tämä suvun pienimmäinen hoksasi, että ryömimällä pääsee etenemään!


lauantai 29. marraskuuta 2014

Jälleen päätoimittajana





Päivät ovat soljuneet mukavasti kohti joulukuuta. Ne ovat olleet työntäyteisiä.

Töitten lisäksi olen taas toimittanut aluelehteämme oikein urakalla. Pienen lehden tekemisessä on yllättävän paljon hommaa, mutta se on monella tapaa mukavaa ja antoisaa. Totta puhuen olen vähän ylpeä itsestäni: kun minulla on nyt tämä luottamustoimi.

Olen aina ihaillut ihmisiä, joilla arkielämän pyörittämisen sivussa riittää tarmoa kaikenmoiseen järjestö- ja vapaaehtoistoimintaan. Omaan perheeseenikin on osunut yksi piinkova järjestöjyrä: tyttäreni. Hän ei totisesti ole tullut äitiinsä. Minä olen aina onnistunut välttelemään luottamustoimia, lähinnä kai laiskuuttani ja saamattomuuttani. Reilut kaksikymmentä vuotta sitten tosin kuuluin hetken aikaa lasteni päiväkodin vanhempaintoimikuntaan. Ei minulta tainnut syntyä siellä mitään aloitteita.

Mutta, mutta: nyt olen ollut lehtitoimikunnassa jo pari vuotta, päätoimittajanakin vuoden. Viihdyn mainiosti. Jälleen on lehti kasassa, ja pian se saadaan painoon.

Olen yllättänyt itseni positiivisesti!

Tarkemmin ajateltuna tämä ei ole ensimmäinen pestini päätoimittajana. Aloitin urani 11-vuotiaana tekemällä eläinaiheista lehteä. Sillä oli yksi tilaajakin, luokkatoverini Anu. Jo silloin työnjako juttujen teossa on näköjään ollut sama kuin nykyään: minä kirjoitin, sisko kuvitti.








torstai 20. marraskuuta 2014

Ihanan hämärä vuodenaika


Yhtenä marraskuisena aamuna pihapuut olivat täynnä naakkoja. Niiden aavemainen huutelu täytti ilman. 


Minusta marraskuu on ihanaa aikaa. Ja ylipäänsä syksy. On aina yhtä virkistävää, kun pitkä ja valoisa kesä alkaa taittua syksyyn. Valon väheneminen ei haittaa minua, päinvastoin. Siinä on jotain kiehtovaa. On mukavaa olla rauhassa, kotosalla. Vetäytyä taas talvipesään. Ihmetellä sinisen hetken saapumista yhä aikaisemmin iltapäivällä. 

Nukun pimeässä paremmin. Herään virkeänä anivarhain. Ulkona on vielä pimeää, kun keittelen kahvia. Ja on edelleen pimeää, kun aloitan työt. On pimeää, kun lopetan työt. 

Vapaapäivät ovat täyteläisiä, jotain paljon enemmän kuin valoisaan aikaan. 


Mökin rantakoivikko viime viikonloppuna.


Vuodenkierto täällä pohjolassa on kaikkineen mahtava juttu. Saamme kokea neljä niin erilaista vuodenaikaa uudelleen ja uudelleen. Lisäksi ne vielä seuraavat toisiaan juuri sopivin väliajoin. Kuka jaksaisi loputonta kesää, tai talvea? Syksyä? Keväästä puhumattakaan. Sen valoon, kasvuun ja sirkutukseenhan pakahtuisi, jos ei kesä tulisi rauhoittamaan tilannetta.

Ehkä juuri tämän vuoksi pidän etelänmatkoja jokseenkin rasittavina: en raaskisi poistua täältä oikeastaan mihinkään vuodenaikaan. En kaipaa vuodenkiertooni kahta kesää. Jo ajatuskin sellaisesta väsyttää pohjoista sielua.

Kuukauden kuluttua on talvipäivänseisaus. Sen jälkeen päivät alkavat taas pidentyä. Kohta on kevät. Ei tässä tahdo perässä pysyä.


Hämärässä loistaa valo.


Sisko kuvasi ruusuvalot.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Ystävykset





Waldo on kymmenessä kuukaudessa kasvanut valtavaksi, karhumaiseksi jätiksi. Potra poika on tullut myös suvun pian puolivuotiaasta ihmiskuopuksesta. 

Pojista näyttäisi kasvavan hyvät kaverit:






sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Nuppuja marraskuussa




Marraskuu alkoi perinteisesti pyhäinpäivällä. Kuljimme eilen kynttilämeren läpi isän haudalle, sitten mummon ja papan. Oli kylmää, pimeää, kaunista ja haikeaa. Ajattelin, että vainajien muistopäivä osuu vuodenkierrossa varsin sopivalta tuntuvaan kohtaan.




Olen sattumoisin muistellut viime päivinä myös edesmennyttä Eila-tätiä. Sain nimittäin kesällä äidiltä pienen saintpaulian pistokastaimen. Äiti on aikoinaan tuonut emokasvin siskoltaan Eilalta Ruotsista. Lajike on erikoisen nätti, kerrannaiskukkainen. Äidillä on niitä jo pitkä rivi, ja ne kukkivat kilvan hänen ikkunallaan.

Minä taas en omaa lainkaan viherpeukaloa muodollisesta puutarhurinkoulutuksestani huolimatta. Äiti käykin usein kastelemassa ja hoivailemassa kituvia kukkiani ja kuuluu samalla mutisevan jotain tämäntapaista: "Onko SE tappanut tämänkin!?" Olen hienotunteisesti kuulematta.

Nyt keittiöni ikkunalla kuitenkin tapahtuu kummia. Pikkuruinen, líikuttava saintpaulia alkaa yllättäen kukkia. Ihan kuin Eilan muistoksi.

Muutkin kasvini ovat jostakin syystä alkaneet viihtyä. Riitalta pari vuotta sitten saamani joulukaktus on täpötäynnä valkoisia nuppuja. Kaupan vihannesosastolta peräisin oleva sitruunamelissakin uhkaa muuttua ikiviherkasviksi. Ja kaikki tämä tapahtuu marraskuussa, vaikka martaan pitäisi tarkoittaa nimenomaan kuolemaan liittyviä ilmiöitä.





Pihalla marras kyllä näkyy ja tuntuu. Luonto nöyrtyy ottamaan karut ajat vastaan.


Hevoskastanja on pukeutunut ajankohtaan sopivasti aavemaiseen asuun.
Juhannusruusu luulee, että on vielä ruska-aika.
Pihlajat ovat olleet jo pitkään lehdettömiä, mutta kantavat sitäkin komeampia marjoja. Milloin tulevat tilhet?
Eräänä päivänä kotiin tullessani minua odotti ilahduttava näky: siskontyttö oli tarttunut haravaan.

Liputus tulevalle talvelle. 


tiistai 21. lokakuuta 2014

Ensimmäinen mustikka




Suvun kuopus täytti sunnuntaina viisi kuukautta. Päivää juhlistettiin tarjoamalla hänelle ensimmäistä kertaa "kiinteää" ruokaa: mustikkaa. Tähän saakka poika on pärjännyt pelkällä äidinmaidolla paremmin kuin hyvin. Yllättävää kyllä, uusi makuelämys ei tyrmistyttänyt päivänsankaria lainkaan. Päin vastoin, hän tuntui tykkäävän, ja hamuili lisää.






Oma kuopukseni järkyttyi ensimmäisen kerran mustikkaa maistettuaan syvästi. Muistan sen hetken edelleen hyvin, vaikka siitä on jo kuusitoista vuotta.

Toukokuussa syntynyt suvun nuorimmainen elää nyt kolmatta vuodenaikaansa. Niin kevät, kesä kuin syksykin ovat sujuneet tyytyväisissä merkeissä, ja sama linja näyttäisi jatkuvan. Ensimmäisen kokemuksen perusteella hänestä näyttäisi tulevan myös ennakkoluuloton ruokailija.


lauantai 11. lokakuuta 2014

Sadonkorjuuta, talonkorjuuta ja muuta syyspuuhaa


Lokakuu etenee käsittämättömällä vauhdilla. Olemme taas puuhanneet monenmoista talossa, pihalla ja välillä kauempanakin. Ruska on tänä vuonna aivan ihana!


Äidin syntymäpäivälahjaksi saama marja-aronia on pukeutunut upeisiin syysväreihin. 


Vessaremonttimme on edennyt siihen pisteeseen, että pääsin tässä eräänä iltana valitsemaan kaakeleita lattiaan. Tehtävä oli yllättävän vaikea. Päädyin lämpimänruskeaan sävyyn. Tulin kyllä vahingossa vilkuilleeksi ympärilleni liikkeessä laajemminkin. Siellä oli vaikka mitä kiehtovaa ja ajatuksia herättävää. Olisihan se kiva, jos monenkirjavien 70- ja 80-luvun muovimattojenkin tilalle saisi joskus yhdenmukaiset vaaleat lattiat... 

Olemme laittaneet pihaa talvikuntoon vähitellen. Kasvimaalta on nyt nostettu viimeisetkin porkkanat, nauriit ja punajuuret. Lopuksi Markku käänsi maan, ja minä kärräsin sinne kompostia ja levitin haravoimiani lehtiä. Muhikoot siellä talven ja rikastuttakoot maan ensi kevään viljelmille otolliseksi.


Kasvimaalta kompostiin.

Kasvimaalta kattilaan.

Muutama krassi sinnittelee yhä yöpakkasista huolimatta.

Aion kasvattaa krassit siemenistä ensi keväänä. 


Talvivarastomme ovat täyttyneet sikälikin, että netin kautta tilaamamme punaviinilähetys on saapunut perille. Saksankielisten sivujen suomennos lupasi, että näillä espanjalaisviineillä on hyvä hinta-ilosuhde. Nähtäväksi jää, mutta ainakin ne, joita olemme jo maistaneet, ovat osoittautuneet oikein mainioiksi. Hintaansa nähden ja muutenkin.






Eräänä menneen viikon aurinkoisena vapaapäivänä päätimme etsiä metsästä luolan, jonka muistan lapsuudestani. Teimme joskus kauan sitten luolalle retken isolla porukalla; mukana oli naapurustoakin, sekä lapsia että aikuisia.

Metsässä risteilee lukemattomia polkuja, mutta osuimme lopulta puolivahingossa oikeaan paikkaan. Veljeni oli käynyt luolalla edellisellä viikolla. Hän totesi, että yleensä sellaiset paikat, jotka lapsena ovat tuntuneet huikeilta, näyttäytyvät aikuisen silmissä vaatimattomina. Ikään kuin ne olisivat jotenkin kutistuneet. Tässä oli kuitenkin käynyt päinvastoin: luola oli vaikuttavampi kuin hän muistikaan. Niin minustakin.