Ikkunan takana pimeys, sisällä joulu

Talo viettää hiljaiseloa joulun aikaan. Lapseni lähtivät isänsä luo, joten en tehnyt ihmeempiä jouluvalmisteluja. Aasakin lähti lasten mukana joulunviettoon.

Pienet kuuset sentään koristelimme sekä ylä- että alakertaan. Joulutähdet olemme laittaneet ikkunoihin jo aikaa sitten.

Aattona kuopus soitti: Aasa oli tyhjentänyt konvehtirasian, jättänyt pohjalle vain ananaskonvehdin. Ei siitä onneksi mitään vakavampaa seurannut tälläkään kerralla, vaikka suklaan sanotaan olevan vaarallista koirille. 

Pääsimme äidin kanssa nauttimaan herkkuja notkuvista joulupöydistä laittamatta itse tikkua ristiin: aattoa vietimme siskoni perheen kanssa, joulupäivää vanhimman veljeni luona. Olemme siis pysyneet tiiviisti täällä mäellä. Kotona olemme käyneet lähinnä nukkumassa, kahvittelemassa kynttilän valossa ja tietenkin pelaamassa korttia. 

Pukki vieraili aattoiltana siskoni talossa, vaikkei lumesta ollut tietoakaan. 

Puolivahingossa taisi syntyä mukava uusi jouluperinne: mäen ikätontut keksivät järjestää talkoot, joissa valmistettiin joululaatikot koko porukalle sen sijaan että jokainen tuusaisi niitä omissa oloissaan. Talkoita pidettiin vanhimman veljeni luona kahtena iltana. Niihin varattiin perunoita viisi kiloa, bataattisosetta neljä kiloa, lanttusosetta saman verran, kermaa pari litraa, maitoa kolmisen litraa... Äiti neuvoi vanhanaikaisen perunalaatikon, tuuningin, teon. Perinteitä on taas onnistuneesti välitetty kolmannelle polvelle. Lisäksi tehtiin bataatti- ja lanttulaatikot. Kukin osallistuja vei laatikkonsa raakana kotiinsa, valmiiksi paistoastiaan laitettuna.

Laatikoista tuli jälleen valtavan herkullisia, ja niitä riitti ruhtinaallisesti jokaiseen joulupöytään. Itse pistän omani uuniin vasta huomenissa, kun lapset tulevat kotiin.

Vettä on satanut jo monta päivää. Viimeisetkin lumet hupenevat. Ei se kuitenkaan ole joulun tunnelmaa vienyt, sitä, joka syntyy, kun yhdessä istuudutaan pöydän ääreen kynttilöitten tuikkiessa. Ja ikkunoitten takana levittäytyy loputon pimeys. 

Aattoyönä sisko ja äiti kävivät isän haudalla. Vesisateessa he kulkivat läpi kynttilämeren. 

Nyt keittiöstä leviää kahvin tuoksu. Äiti ja miesystäväni ovat valmistaneet meille Irish Coffeet. Pelaamme vielä yhden pelinkin. 

Sisko kuvasi joulun tunnelmaa kotonaan ja talkoopuuhia veljemme luona.

Maailma on taas järjestelty kohdilleen

Itsenäisyypäivän aattona talossa vieraili neljä naista. Olen tuntenut heidät kauan: yhden kanssa yhteinen koulutaival alkoi jo ensimmäiseltä luokalta, yksi liittyi joukkoon parin vuoden kuluttua. Kahteen olen tutustunut lukioaikoina.

Jollakin tavalla yhteys heihin kaikkiin on säilynyt läpi vuosien. Jonkun kanssa yhteydenpito on välillä ollut tiiviimpää, jonkun kanssa väljempää. Joskus elämäntilanteet ovat lähentäneet, joskus vieneet hetkeksi etäämmälle.

Viime aikoina olemme tavanneet pari kertaa vuodessa koko porukan voimin, ja siitä näyttäisi tulevan tapa. Tapaamisemme ovat tärkeitä ja odotettuja. On ihanaa tavata! Järjestellään maailma taas kohdilleen! Jo oli aikakin!

Onko se tämä keski-ikä, joka saa arvostamaan pitkäaikaisia ystäviä yhä enemmän ja myös uusilla tavoilla? Elämäntarinamme ovat sivunneet toisiaan jo vuosikymmeniä. Tiedämme toisistamme paljon sellaista, mitä puolisomme eivät tiedä, eivät lapsemme, eivät vanhempamme. Saatamme muistaa toisistamme asioita, jotka itse on unohdettu. Jaetuista muistoista syntyy arvokasta kudelmaa, sehän tiedetään. Ja paljon hupia.

Selailin vieraiden lähdettyä vähän haikeana vanhoja albumeja: löysin kellastuneita luokkakuvia, kuvia nuorista ylioppilaista ruusukimput sylissään, kuvia pitkätukkaisista poikaystävistä. Otoksia syntymäpäiviltä, matkoilta, retkiltä, festareilta, juhlista. Hääkuvia, kuvia lapsistamme: palleroista vauvoista, pikkulapsista, yhtäkkiä nuorista miehistä ja naisista...

Muistan millainen olit lapsena, millaisia barbeja sinulla oli, millainen koira, millainen hamsteri, millaisia julisteita, millainen jumppapuku. Tiedän, mistä irtokarkeista tykkäsit, mistä haaveilit, keneen poikaan olit ihastunut, keneen kaveriin suuttunut. Muistan, mistä aineista sait kokeissa hyviä numeroita.

Muistan kasvamisesi naiseksi, uudet farkkusi, huulikiillon, ripsivärin, harrastukset, ensimmäiset poikaystävät, konvat, ekat kä(y)nnit Kirkkopuistossa. 

Tiedän vaikeuksistasi, erehdyksistäsi, pettymyksistäsi. Tiedän onnenhetkistäsi, heränneestä rakkaudesta ja siitä, kuinka se kesti.

Tiedän äidiksi tulemisen tuskastasi ja riemustasi, tiedän huolestasi ja onnestasi lasten kasvaessa. 

Tiedän erostasi, tiedän kuinka uusi rakkaus löytyi, miten se toi elämään onnen ja rauhan.

Tiedän huolesi ikääntyvistä vanhemmistasi, hätäsi heidän sairastumisestaan, pohjattomasta kivusta, jonka isän tai äidin menettäminen toi. 

Tiedän työsi ja arkesi, tiedän, mistä saat siihen voimaa ja iloa. Tiedän, mitä et jaksaisi, mutta kuitenkin jaksat.


Milloinkas se meidän seuraava tapaaminen onkaan? Siitä ei taidettu sopia. Moni juttu jäi taas kesken, kun aika loppui. Uusi tapaaminen täytyy järjestää heti alkuvuodeksi. Muuten tarinaa ehtii kasautua ihan liikaa, jotta sen ehtisi keriä auki yhdessä viikonlopussa.