Vauhdin ja vapauden hurmaa

Kyläilin viikonloppuna ystäväperheen luona Etelä-Pohjanmaalla. Aasa oli matkassa mukana ja otti ilon irti maalaiselämästä. Se oli suorastaan pakahtua, kun sai pitkästä aikaa olla vapaana. Talon koiran Sirin kanssa Aasa kirmasi tuntikaupalla isolla aidatulla pihamaalla. Teimme myös pitkiä kävelyretkiä metsässä. Voi sitä vauhdin ja vapauden hurmaa! 

Pohjanmaalla oli jo ihan talvi: maassa monta senttiä lunta, ja pakkastakin kuusi astetta. Metsä kimalsi.

Pitkäaikaiset ystävät ovat suuri rikkaus elämässä. Olemme tunteneet 1980-luvulta asti ja tiedämme toistemme elämänvaiheet. Yhdessäolo on mutkatonta ja mukavaa.

Kerrassaan hieno juttu on myös se, että koiramme tulevat toimeen keskenään. Aasa ei hyväksy monia koiria, mutta Siriin se on tutustunut jo pentuna, ja silloin solmittu ystävyys on kestävää laatua. Tosin Siri on poikkeuksellisen sympaattinen ja vieraskorea emäntä: se ei nipota ruuistaan ja antaa Aasan jopa nukkua pedillään.

Sirissä on filosofin vikaa. 

Kun kotiinlähdön aika koitti, Aasa piiloutui olohuoneen pöydän alle. Kaupunkiin palaaminen ei houkuttanut ollenkaan. Jouduin vetämään sen väkisin pöydän alta ja pakottamaan autoon.

Aasa yrittää  tekeytyä näkymättömäksi, jotta unohtaisin sen kyläpaikkaan. 

Nyt Aasalla on edessään erilainen viikko. Se jää esikoispoikani hoitoon, sillä kolmen sukupolven talon väki suuntaa huomisaamuna anivarhain kohti Espanjaa. 

Kovan onnen soturi

Aasalla kävi mökkireissulla uskomattoman huono tuuri: hakkuupölkkyyn isketty kirves putosi sen takapuoleen. Onnettomuutta seuranneena päivänä eläinlääkäri yritti tuoreuttaa ja ommella haavaa. Myötätuntoisesti hän kirjoitti epikriisiin: ”Aasa-raukalla vasemmalla lonkalla kirveen aiheuttama vanha haava.”

Haaveri sattui jo kuukausi sitten, mutta siitä toivutaan edelleen. Ommeltu haava ei parantunut, ja sen jälkeen sitä on hoidettu laserilla, vedellä huuhtelemalla, puhdistusaineella, hunajasalvalla… Nyt haava viimeinkin näyttää paranemisen merkkejä.

Aasan on täytynyt koko ajan pitää kaulassaan valtavaa kauluria, jotta se ei pääse nuolemaan haavaa. Ensimmäiset päivät kaulurin kanssa menivät hämmennyksen vallassa. Pian Aasa tottui kauluriin, vaikka törmäileekin edelleen sen kanssa huonekaluihin. 

Kaiken kukkuraksi Aasalla alkoi valeraskaus. Nyt se kuljettaa näppärästi kauluksen sisässä keltaista kumivauvaansa.

Skandinaavisessa mytologiassa aasat ovat jumalsotureita. Tiedä siitä, mutta ainakin meidän Aasa on kovan onnen soturi.

Poika arveli muistavansa tästedes iskeä kirveen pölkkyyn kunnolla kiinni. 

Tytär kuvasi.

Syysretki Pyhä-Häkkiin

Pääsin viimeinkin näkemään kilpikaarnaisia ikihonkia. Olin pitkään suunnitellut retkeä Saarijärven suuntaan, jossa tiesin näitä komistuksia kasvavan. Viime perjantaina retki lopulta toteutui.

Vaikka aamu oli harmaa ja sateen uhka ilmeinen, pakkasimme miesystäväni kanssa reppuun kahvia, eväsleipiä, makkaraa ja tulitikut. Riskinotto kannatti: sade alkoi vasta antoisan päivän päätteeksi, kun istuimme autossa kotimatkalla.

Luonto Saarijärven seudulla on poikkeuksellisen kaunista. Jääkausi on aikanaan jättänyt sinne komeaa jälkeä, jota metsäpalot ja kulot ovat viimeistelleet.

Kävimme aluksi ihmettelemässä Summassaaren Haikankärkeä, muinaista harjuselännettä, joka ulottuu kapeana kaistaleena pitkälle järveen. Kerrotaan, että se jatkuu veden alla näkymättömissä peräti koko järven poikki. Selänteellä kohtasimme ensimmäiset kilpikaarnapetäjät, ja se kohtaaminen oli vaikuttava.

Kaarnaisen kilven kasvattamiseen menee vähintään kaksisataa vuotta.

Tuulen ja veden armoilla elävä tarvitsee paitsi kilven myös vahvat juuret.

Muinainen harjuselänne kuvattuna kärjen suunnasta.

Loppupäivän vietimme Pyhä-Häkin kansallispuistossa. Alueella on vuosisadasta toiseen riehunut tiuhaan metsäpaloja, mutta vahvan kilpikaarnan suojassa männyt ovat säilyneet hengissä. Joidenkin runkoon oli jäänyt haava, musta palokoro, muistuttamaan menneestä.

Vanhimmat puut ovat peräisin 1500- ja 1600-luvulta. Ne ovat siis seisoneet järkähtämättä paikoillaan työnnettyään juurensa maahan, jota aluksi hallinnoi Ruotsi, sitten Venäjä ja lopulta Suomi.

Hiljaisuus puistossa oli niin syvää, että korvissa humisi. Vain joku yksinäinen lintu huuteli syksyssä hetkittäin. Nimensä mukaisesti paikka tuntui pyhältä.

Söimme eväitä nuotiopaikalla Kotajärven rannalla. Mietimme jälleen kerran, miten paljon nähtävää kotimaassa onkaan. Heräsi ajatus, että olisi hienoa kiertää kaikki Suomen kansallispuistot. Otimme tämän tavoitteeksemme. Jos säät sallivat, käymme Leivonmäellä vielä tänä syksynä. Seuraavan puiston vuoro jäänee ensi kevääseen.

Sarka on avattu, ja sitä riittää lähivuosiksi.