Hiljaista viisautta, ja puheliaampaa

Lapsuus ja nuoruus samassa talossa isovanhempien kanssa oli rikkaus.

Kun tulin koulusta kotiin, menin yleensä suoraan yläkertaan kahville. Pappa saattoi olla jo ikkunassa näyttämässä kahvikuppia, kun kapusin mäkeä kotiin päin.

Mummo ja pappa pistivät sokeripalan suuhunsa ja joivat kahvinsa ”asetilta” – niin he kutsuivat kahvikupin aluslautasta – ryystäen. Sinisiin Arabian kahvikuppeihin oli kuvattu eksoottisia maisemia. Kahvin kanssa sai aina mummon tekemiä Hanna-tädin kakkuja, pullaa tai kuivakakkua. Papalla oli keittiön kaapissa pussi, josta hän tarjoili pihlajanmarjakaramelleja eli kettukarkkeja.

Tein usein läksyt yläkerrassa. Pappa saattoi näppäillä mandoliinia tai soittaa haitaria, jonka äiti oli tuonut hänelle Neuvostoliitosta. Haitari oli erilainen kuin mihin pappa oli nuorena tottunut. Mummon mielestä pappa ei osannut soittaa sillä. "Siellä se taas nirruuttaa”, hän saattoi tuhahtaa. Pappa kiikutteli usein keinutuolissaan, joka oli päällystetty oranssinruskealla plyysillä, ja hyräili tai-rai-rai… Mummo politikoi ja touhusi käsitöiden, leipomusten, ruokien tai kasvimaan kimpussa.

Toisinaan mummo kävi linja-autolla kaupungissa asioilla. Pappa odotteli kotona ja katsoi ikkunasta, milloin linja-auto tulee. Hän käveli mäen alla olevalle pysäkille mummoa vastaan.

Pappa oli aina kotosalla. Koskaan ei tarvinnut olla yksin. Oli outoa, kun joillakin luokkakavereilla roikkui kaulassaan narussa avain. Meillä oli aina ovet auki.

Isovanhemmilla on pitkän elämän suomaa viisautta, sellaista ylisukupolvista, mitä ei kouluissa opita. Papan viisaus oli hiljaista, läsnä olevaa, lämmintä. Mummolla se oli puheliaampaa, touhukasta ja käytännöllistä.

Kummastakin riittää ammennettavaa edelleen.