Päivä alkaa metsässä

Tänä keväänä minulle on tullut tavaksi kiertää Aasan kanssa joka aamu sama polku metsässä. Lenkkimme kestää tunnin verran. Saatamme lähteä kuuden aikaan, joskus jopa viideltä.

Heräävä metsä on kaunis ja ilma raikasta hengittää. Tähän aikaan vuodesta koko metsä on pakahtua lintujen laulusta. Maaston muotoja myötäilevää polkua on hyvä astella.

Palaamme parahiksi retkeltämme aamutoimiin: keitän itselleni kahvin, herätän pojan kouluun, laitan aamupalan, aloitan päivän työt. Mieli on virkistynyt mutta levollinen.

Toivottavasti tapa jää pysyväksi. Olisi mukava seurata läheltä vuodenaikojen vaihtelua tutun polun varrella.

Sitä paitsi olen huomannut, että metsä hengittää kanssani samaan tahtiin niin ilossa kuin surussakin.

Tuntuu kuin olisin metsän sylissä.

Hieman kärttyinen ikäneito

Suvun uusi koiratulokas on nimetty Pontukseksi. Pontus on vieraillut meillä muutamia kertoja.

Aasa ei oikein tiedä, kuinka suhtautua Pontukseen. Pentu on rasittava: se riekkuu, repii, haukkuu ja murisee. Aasa haluaisi toisaalta leikkiä Pontuksen kanssa, mutta kun pentu innostuu, Aasa saa syyn murahtaa sille. Aasa vahtii tosikkomaisesti omia lelujaan.

Kun Pontus repi hihaani, Aasa alkoi pitää matalaa murinaa. Ilmeisesti se arveli, että emäntä on nyt uhattuna.

Aasa on tainnut vuosien varrella muuttua hieman kärttyiseksi ikäneidoksi. Uskon, että siitä tulee kuitenkin Pontuksen kanssa hyvä kaveri, kunhan Pontus kasvaa. Ulkona Aasa nauttii Pontuksen seurasta jo nyt, ja intoutuu välillä hurjaan leikkiin.

Minäkin odotan innolla Pontuksen kasvamista, että saamme pitkille metsälenkeillemme seuraa. 

Sisko kuvasi.

Visiitti tuttuun taloon

Siskoni täytti pyöreitä vuosia. Päätimme antaa hänelle lahjaksi grafiikkaa. Valitsin Riitta Uusitalon hevosaiheisen työn ja jätin sen kehystettäväksi. Menimme äidin kanssa sitä juhlapäivänä hakemaan galleriasta, joka sijaitsee valtavassa, huvilamaisessa talossa kaupungin laidalla. 

Äiti totesi tulleensa tuttuun taloon.

Hänen vanhin sisarensa muutti samaan taloon miltei kuusikymmentä vuotta sitten. Äiti vieraili tietenkin sisarensa luona usein. Nuorten rouvien perheet alkoivat niihin aikoihin kasvaa. Ennen pitkää äiti kyläili talossa neljän lapsen kanssa.

Äiti sisarensa talon puutarhassa. Sylissään hänellä on ilmeisesti molempien sisartensa esikoiset.  

Sisarukset läheisessä puistossa. 

Äiti pujotteli nyt taulupinojen väleissä ja kurkisteli huoneisiin: tuossa oli silloin keittiö, tuossa sali, tuossa huoneessa siskonmies piti koiria. "No tässä sitä on istuttu monet kerrat", hän huokasi isolla kuistilla, josta avautuu maisema järvelle. Nyt piha on avoin, mutta äidin sisaren aikaan siellä oli vehreä puutarha.

Kun lähdimme talosta, aurinko alkoi paistaa. "Onpa kaunis ilma", äiti totesi. Ihan samanlainen oli ollut silloinkin, kun hän lähti synnyttämään sisartani. 

Nyt se alkaa!

Kyllä se totta on: aurinko on jo vähän sulatellut lumia pihastamme. Kevät tulee vielä tällekin mäelle.

Poika on monena päivänä hakannut jäitä rappusten edessä olevilta pihalaatoilta, ja nyt ne ovat paljaana. Laattojen yllä on kori, joka kiinnitettiin talon "uuden puolen" lippaan pari vuotta sitten, heti tänne muutettuamme.

Tänään poika poisti korista vanhan rispaantuneen sukan ja kiinnitti tilalle uuden, metallisen. Sellaista meillä ei ole ennen ollut.

Eletään huhtikuun puoliväliä, ja pihakoriskausi voi alkaa! Kuka olisi vielä pari viikkoa sitten uskonut.

Ensimmäinen heitto.

Traumanuket

Kun kyselin lapsiltani ja sisarusteni lapsilta muistoja mummolasta, moni mainitsi nukketeatterileikin. Minä ja sisareni olimme aikanaan askarrelleet käsinuket äidin avustuksella. Olimme harsineet niille vaatteita, tehneet villalangasta hiuksia, piirtäneet vessapaperirulliin kasvoja. Joitakin nukkeja olimme myös saaneet. Nukeille annettiin nimet.

Käsinukkemme kuluivat lastemme ahkerassa käytössä. He tekivät joskus nukkeja itsekin talkoilla äitini kanssa.

Lastemme nukketeatteriesityksissä sohva vedettiin seinästä, ja nuket näyttäytyivät sen takaa. Käsikirjoituksia ei tehty etukäteen. Esitykset etenivät omalla painollaan: kohtaukset syntyivät ja vuorosanat löytyivät tilanteen mukaan. Me aikuiset istuimme tunnollisesti katsomossa. Yleensä esitykset eivät tuntuneet loppuvan koskaan. 

Muistan jokaisen nuken jo omasta lapsuudestani erittäin hyvin. Olihan ne tehty hartaudella ja kaikki taidot peliin pistäen. Kolme vuotta vanhemman siskoni tekemät nuket olivat mielestäni kadehdittavan upeita. Omiin tuotoksiini olin vähemmän tyytyväinen. Kaikki nuket olivat kuitenkin varsin persoonallisia ja kelpuutettiin leikkiin.

Selvisi yllättäen, että lapsemme olivat pitäneet osaa nukeista pelottavina. Minun tekeleeni olivat pelottavimpien joukossa. Yksi muisti erään nuken ”vihreän, sairaalanvärisen paitamekon”, toinen ”kaljun savipään ja oudon Roope Ankka -hahmon”. ”Semisti karmivia”, hän totesi. ”Hui… nyt muistan sen kaljupään”, totesi yksi.

Hämmentävää.

Päätin antaa nuorisolle mahdollisuuden käsitellä tietämättämme aiheuttamiamme pelkoja ja julkaista nyt kuvat kaikista alkuperäisistä ”traumanukeista”.  Olkaa hyvät!

O sole mion askarteli sisareni.

Piika Pitkäletti on myös sisareni tekemä.

Epäilen, että äiti on ainakin piirtänyt Mirabellan kasvot.

"Semisti karmivan" Roope Ankan antoi isän sisko muistaakseni joululahjaksi.

Hevoshullu sisko teki esityksiin tietenkin myös hevoshahmon. 

Sanna on minun tekeleeni.

Mau miu saattaisi olla äidin ompelema.

Askartelin Lupun Niekän mummolta saamastani karheasta kankaanpalasta. 

Leo Leijonamieli on vuosien saatossa menettänyt kasvonsa. Sen teki siskoni.

Siskon tekemän mehiläisen helmaan on kirjoitettu Sirkka. En ole varma, onko nimi meidän vai seuraavan polven keksimä.

Nöpäläinen (vas.) ja Söpöläinen saatiin eräänä palmusunnuntaina virpopalkaksi yläkerran mummolta. 

Sisko teki suurisuisen otuksen, joka lienee nimeämättä.

Pitkä-Minni eli Minttu syntyi vaivalla ollessani koulussa ensimmäisellä luokalla. Koko käsinukkeinnostus  saattoi lähteä liikkeelle tästä nukesta, jolla alunperin oli vihreät, pitkät lankahiukset. Hahmo on aiheuttanut jälkipolville ilmeisesti eniten traumoja. 

Isä

Isä oli monen toimen mies. 

Tänään on isän syntymäpäivä. Hän täyttäisi nyt 79 vuotta, jos eläisi.

Muistelimme isää taas lauantai-iltana. Kuolinpesän tilille oli ropsahtanut vielä joitakin euroja: niillä järjestettiin sisareni luona illallinen, joka sopivasti osui isän syntymäpäivän tienoille. Tuntui, kuin isä olisi tarjonnut kekkerit.

Siskonmies loihti iltaan italialais-espanjalaisen menun: bruschetta-leipiä, paellaa, viiniä, jälkiruuaksi vadelmakermavaahtoa, jonka sekaan oli rikottu liköörikonvehteja. Illemmalla nautittiin vielä juustoja, leipätikkuja ja viinirypäleitä.

Isä katseli meitä valokuvasta. 

Totesimme taas kerran, että isä olisi niin mielellään istunut iltaa kanssamme. Ehkä hän olisi hyväntuulisena intoutunut kertoilemaan sattumuksia menneiltä vuosilta, värikkäältä työuraltaan, moninaisista toimistaan ja urheiluharrastuksistaan. 

Mukavassa illassa oli läsnä ikävä, tuo viimeisen kahden vuoden aikana kovin tutuksi tullut seuralainen.  

Sisko kuvasi illanistujaisissa.

Hiljaista viisautta, ja puheliaampaa

Lapsuus ja nuoruus samassa talossa isovanhempien kanssa oli rikkaus.

Kun tulin koulusta kotiin, menin yleensä suoraan yläkertaan kahville. Pappa saattoi olla jo ikkunassa näyttämässä kahvikuppia, kun kapusin mäkeä kotiin päin.

Mummo ja pappa pistivät sokeripalan suuhunsa ja joivat kahvinsa ”asetilta” – niin he kutsuivat kahvikupin aluslautasta – ryystäen. Sinisiin Arabian kahvikuppeihin oli kuvattu eksoottisia maisemia. Kahvin kanssa sai aina mummon tekemiä Hanna-tädin kakkuja, pullaa tai kuivakakkua. Papalla oli keittiön kaapissa pussi, josta hän tarjoili pihlajanmarjakaramelleja eli kettukarkkeja.

Tein usein läksyt yläkerrassa. Pappa saattoi näppäillä mandoliinia tai soittaa haitaria, jonka äiti oli tuonut hänelle Neuvostoliitosta. Haitari oli erilainen kuin mihin pappa oli nuorena tottunut. Mummon mielestä pappa ei osannut soittaa sillä. "Siellä se taas nirruuttaa”, hän saattoi tuhahtaa. Pappa kiikutteli usein keinutuolissaan, joka oli päällystetty oranssinruskealla plyysillä, ja hyräili tai-rai-rai… Mummo politikoi ja touhusi käsitöiden, leipomusten, ruokien tai kasvimaan kimpussa.

Toisinaan mummo kävi linja-autolla kaupungissa asioilla. Pappa odotteli kotona ja katsoi ikkunasta, milloin linja-auto tulee. Hän käveli mäen alla olevalle pysäkille mummoa vastaan.

Pappa oli aina kotosalla. Koskaan ei tarvinnut olla yksin. Oli outoa, kun joillakin luokkakavereilla roikkui kaulassaan narussa avain. Meillä oli aina ovet auki.

Isovanhemmilla on pitkän elämän suomaa viisautta, sellaista ylisukupolvista, mitä ei kouluissa opita. Papan viisaus oli hiljaista, läsnä olevaa, lämmintä. Mummolla se oli puheliaampaa, touhukasta ja käytännöllistä.

Kummastakin riittää ammennettavaa edelleen.