Vaihteeksi koirista

Jotta tästä ei ihan kanablogi tulisi, on välillä kirjoittettava muusta – vaikka koirista! Niitten kanssa pääsemme kyllä nykyään melkein hävettävän helpolla. Markus on niin ahkera lenkkeilijä, ettei meidän tarvitse juurikaan hoitaa muuta kuin aamu-ulkoilutukset. Markuksella on usein veli mukanaan, ja lenkit saattavat kestää jopa tunteja. Arvelen, että veljekset voisivat osallistua Ironman-kisaan, sen verran kova kunto heillä täytyy olla. Hyvässä kunnossa ovat heidän ansiostaan toki myös koiramme, vaikka eivät enää ihan nuoria olekaan: Aasa on täyttänyt kymmenen ja Vilikin kahdeksan.

Koiramme ovat Markuksen kanssa kolunneet varmasti joka kolkan ainakin kymmenen kilometrin säteellä kodistamme. Välillä minulle tulee heidän retkiltään kuvia paikoista, joita en edes tunnista, vaikka olen lähes koko ikäni näillä kulmilla asunut.

Lenkin jälkeen Aasa saattaa päästä vielä Markuksen kotiin hemmoteltavaksi. Puruluu maistuu aina.

Markuksen luona saa joskus ihania erivapauksia: pääsee nojatuoliin.

Hyppyrimäen laella kevättä haistelemassa.

Vili pitää usein suussaan Markukselta saamaansa pehmolelua. Se saattaa viettää näin pitkiäkin aikoja, välillä silmät kiinni.

Meille ei ole selvinnyt, mitä tämä Vilin erikoinen tapa tarkoittaa.

Aasa ei ole vielä alkanut pudottaa talvikarvaansa, mutta pian ne tuskastuttavat ajat ovat taas edessä. Täytyy lohduttautua sillä, että ainakin osa karvoista päätyy hyötykäyttöön. Puhdistaessaan linnunpönttöjä Markku nimittäin löysi pihamökin nurkalla olevasta pöntöstä taidokkaasti rakennetun pesän. Viime kesän asukas, talitintti, oli huovuttanut sen Aasan karvoista ja sammalesta! Pesän sisuksiin oli jäänyt yksi pikkuriikkinen, kuoriutumaton muna.

Talitintit laulelevat jo kiivaasti, ja eilisaamuna pihassamme ruokaili mustarastas. Se tietää kevättä. Malttakaapa hetkinen, kohta niitä pesänrakennusaineksia alkaa tulla.

Johan Ludwig, tietenkin

Kananuorikkomme Maisa läsähti joulukuun alussa pesään hautomaan, eikä enää suostunut sieltä nousemaan. Hellyin lopulta, ja annoin periksi: tilasin siitosmunia, tyrnäväläistä kantaa. Lintu-parka ei vain lopettanut puuhaansa millään muulla ilveellä. Se varmaan hautoisi edelleen, jos ei olisi lopulta saanut tulosta aikaiseksi.

Tammikuun puolivälissä kaivelin Maisan alta kasan lämpimiä munia, joita se oli pesäänsä haalinut. Ujutin tilalle seitsemän postin tuomaa munaa. Seurasi pahimmoilleen kova pakkasjakso, ja mietin huolissani, miten hautominen mahtaa onnistua pesässä, joka on kanalan lattianrajassa. Asettelimme ensihätään pesän ympärille kireimmiksi pakkasöiksi kuumia vesikanistereita. Sitten hankimme lämpölampun. Lämpötila pysyi sillä kohtalaisena.

Kylmä tai ei, emo ei poistunut pesästä kuin pikaisesti kerran päivässä. Silloin se häthätää söi, kylpi, venytteli ja teki valtaisan haudontakakan! Kolmen viikon kuluttua uurastus palkittiin: munista kuului piipitystä. Emo kuulosteli päätään kallistellen, jutteli munille ja käänteli niitä. Seuraavana päivänä - Runebergin päivänä - piipitys yhtäkkiä voimistui. Emon rintasulkien alta pilkisti untuvainen tipu.

Emo opettaa vastakuoriutunutta poikasta syömään hienonnettua kananmunaa.

Odottelimme jännittyneinä muita kuoriutujia, mutta niitä ei kuulunutkaan. Annoimme munien olla pesässä monta päivää. Emo alkoi kuitenkin vaikuttaa stressaantuneelta, kun se ei voinut vieläkään poistua pesästä ja keskittyä kunnolla ainokaisensa hoitoon. Poistin munat sen alta vähin erin. Niissä ei ollut mitään elonmerkkejä, ei edes halkeamia. Kukaan ei ollut yrittänytkään kuoriutua munista.

Onneksi syntyi edes tämä yksi, ja Maisa pääsi hoivaamaan  pikkuistaan oikein sydämensä kyllyydestä. Se onkin hoitanut homman esimerkillisesti, vaikka on äidiksi kovin nuori.

 

Pitkän haudonnan aikana kylpeminen jäi vähälle, ja vahinko otetaan nyt takaisin.

On hänessä vanhoissa rouvilla ihmettelemistä. 

Vitsailimme, että mahtaako Runebergin päivän tipustamme tulla Fredrika vai kenties Johan Ludwig. Kovasti tietenkin toivoimme kanaa, että voisimme sen täällä taajamassa pitää joukon jatkona. Toivo alkoi hiipua nopeasti tipun otsasta työntyvän komean sahalaitasen harjan myötä. Tietenkin tästä ainoasta tuli kukko. Nyt on parvessa Johan Ludwig ja meillä kuumeinen mietintä, miten ihmeessä pystyisimme tämän komistuksen pitämään naapureitten häiriintymättä.

Emo vei jo kolmeviikkoisen poikasensa yöksi katonrajassa olevalle hyllylle. Vatsan alla tipu pysyy lämpimänä.

Äiti ja poika.