Ei löytynyt Ulla-Maijaa

Suojärveä.

Kävimme kesäkuussa äidin kotikonnuilla Karjalassa. Tarkoitus oli tietenkin löytää äidin kotimökki Suojärven Suvilahdesta ja hakea talon vintillä puruissa vuosikymmeniä odottanut Ulla-Maija-nukke vihdoin kotiin.

Emme löytäneet tuttuja paikkoja Suojärveltä, joten Ulla-Maija jatkaa pitkää untaan siellä jossakin. Olimme valmistautuneet huonosti. Vanhoja karttoja ei ollut matkassa, joten emme löytäneet edes silloisen rautatieaseman paikkaa. Siitä olisimme voineet jotenkin yrittää suunnistaa kotimökin suuntaan. Tiedossahan oli joitakin maamerkkejä: rautatie, suo, rautatien alitse virtaava joki. Mutta kun aseman paikkaa ei löytynyt, tehtävä osoittautui mahdottomaksi.

Seuraavalla kerralla olemme viisaampia. Emme luovuta tähän! Äiti tosin sanoi, että hänelle riittää: hän on nyt käynyt kahdesti Suojärvellä sota-ajan jälkeen. Eikä äiti jäänyt harmittelemaan sitä, ettei kotipaikkaa löytynyt. Mutta me jäimme. Suunnitteilla on jo uusi retki ensi kesäksi.

Tätä kokoluokkaa papan rakentama mökki oli, mutta muut tuntomerkit eivät täsmää.

Karjalaiskylät olivat tavattoman kauniita, vaikkakin ränsistyneitä. Harmaita taloja somistivat koristeelliset, usein siniset ikkunanpuitteet. Pihoja ympäröivät kallelleen painuneet aidat. Puutarhat röyhysivät vihanneksia ja kukkia. Kasvimaat ja perunapellot oli vedetty viivasuoriksi, mutta asumusten kanssa oli vähän niin ja näin. Meikäläisen silmiin asuinkelvottomilta näyttävissä taloissa kuhisi elämä. Lapset juoksentelivat pihoilla paljain varpain, koiria jolkotteli kylänraitilla.  Niin, Karjalan väestöllähän ei ole allergioita nimeksikään. Heti Suomen rajan puolelle siirryttäessä niitä sen sijaan esiintyy valtavasti. Karjalaiskyliä katsellessa saattoi tehdä johtapäätöksiä, miksi näin on.

Rukajärven kylää.

Äänisen rannalla sijaitsevan Karhumäen kylän lapsilla on missä puljata.

Kävimme Rukajärvellä, Kostamuksessa, Segezhassa, Karhumäessä. Ääninen oli hengästyttävän kaunis! Yövyimme Petroskoissa. Sieltä käsin teimme retken upealle Kizhin museosaarelle. Matka taittui sukellusveneen näköisellä aluksella, eikä se todellakaan ollut nautinto. Miehistö näytti juuri niin luotettavalta, että se hyppää ensimmäisenä pelastusveneeseen, jos jotakin sattuu. Kun paattia yritettiin käynnistää, matkustamoon levisi etova petrolinkäry. Monen yrityksen jälkeen päästiin matkaan. Olin niin kauhuissani, että nukahdin, ja nukuin koko matkan. Tämä tapahtui mennen tullen. En tiennyt omaavani näin nokkelia keinoja välttää epämiellyttäviä tilanteita.

 

Kizhin saari on Unescon maailmanperintökohde. Saarella on useita tsasounia.

Kätevä rakentaa haapalaudasta vaikka mitä.

Karjalaistalon kuistilta voi peltojen yli katsella Äänisen aaltoja.

Kristuksen kirkastuksen kirkko on rakennettu 1700-luvun alussa.

Petroskoin jälkeen matka jatkui kohti Suojärveä. Karjala-geenini alkoivat aktivoitua kuoppaisilla teillä sitä voimakkaammin, mitä lähemmäs Suojärveä matka eteni. Pysähdyimme Veskelyksen kylään, joka on lähellä vanhaa rajaa ja muutamankymmenen kilometrin päässä Suojärveltä. Kurkkua kuristi jo reippaasti: tästä kylästä mummo puhui usein. En muista tarkkaan mitä, mutta täällä hän kävi toisinaan. Ilmeisesti rajan saattoi ennen sotia ylittää ilman mitään kommervenkkejä.

Veskelyksen kylä uinui leppeässä kesäillassa.

Pyhän Georgioksen tsasouna on siirretty Veskelykseen1980-luvulla Kangasjärveltä.

Tsasouna katseli kylää korkealta mäeltä.

Tsasounassakin oli siniset ikkunanpuitteet.

Suojärvi, se tuhansien tarinoitten kehto, jossa olen liekkunut koko lapsuuteni, nuoruuteni ja ison osan aikuisuuttakin, oli järkytys. Täältä ei enää löytynyt lempeää karjalaiskylien idylliä. Saavuimme Karelia-hotelliin illalla. 1970-luvun neuvostoarkkitehtuuria edustava hotelli oli jo parhaat päivänsä nähnyt.

Jo kylän läpi ajaessa oli syntynyt tunne, ettei tee mieli lähteä iltakävelylle tutustumaan paikkoihin. Näytti kolkolta. Kokeneemmat varoittelivatkin, ettei täällä kannata iltaisin liikkua ainakaan yksin. Rikollisuutta on, ja päihdeongelmaa, työttömyyttä. Tunnelmaa ei keventänyt se, että hotellin pihalla patsaili aseistautuneita sotilaita. Myöhemmin syy selvisi: Kareliaan oli meidän lisäksemme majoitettu väliaikaisesti vankeja, joita oltiin siirtämässä jonnekin.

Vanhaa rakennuskantaa on Suojärvellä säilynyt jonkin verran.

Vaikka talon toinen pää on palanut, toisessa päässä asutaan täysillä.Tässäkin talossa ehjän päädyn ovesta poistui tyylikkäästi pukeutunut rouva. Taloista voi ostaa yksittäisiä asuntoja. Kaupaksi menneet asunnot erottuivat usein maalattuina tai jopa mosaiikein koristeltuina ikkunanpuitteina.

Viherkasvit viihtyivät Karelia-hotellin käytävillä.

Aurinkoisen aamun valjettua pahin ahdistuskin helpotti. Lähdimme kävelemään hiekkateitä oletetun aseman suuntaan. Emme olleet varanneet autoa, sillä Suvilahti, jossa äiti on syntynyt, sijaitsi aivan hotellin vieressä. Äiti ei jaksanut helteessä pitkään, vaan meni hotellille lepäämään. Haravoimme Markun kanssa maastoa ristiin rastiin päivän ajan, ja vielä illallakin. Kävimme Suojärven rannassa, löysimme joen, tietenkin rautatien. Raiteita oli siirretty jossain vaiheessa.

Saatoimme olla etsimäämme lähelläkin, tai sitten emme.

Suojärven Suvisaareen on joskus johtanut silta. Saaressa pidettiin aikanaan juhannustansseja ja muita kesähuveja. Jossakin vaiheessa sillan puuosia on tarvittu muuhun käyttöön, ja se on kadonnut pala palalta. Tukipöllit töröttävät enää järvessä.

Liikutuin: näitä samoja raitteja mummo ja pappa ovat aikoinaan kulkeneet ensin nuorenaparina, pian kolmen tyttären kanssa. Tässä sahalla pappa oli töissä. Missä mahtaa olla se mäki, jonne työmiehet tilipäivinä kokoontuivat pelaamaan korttia? Siellä pappa kerran hävisi koko tilinsä, ja sai taatusti kotona kuulla kunniansa. He olivat silloin köyhiä. Mummo on kertonut, että eräänä juhannuksena heillä ei ollut mitään syötävää. He olivat itkeneet sängyllä, peiton alle käpertyneinä. Mutta oli heillä toisensa, ja pian ne tyttäret. Ja siitä se elämä vähitellen lähti kulkemaan leveämmän leivän suuntaan.

Koivu on kasvanut paikallaan jo silloin, kun mummo ja pappa tyttärineen asuivat Suvilahdessa.

Onko mummo kulkenut tätä kylänraittia, ehkä hakemaan jonkun rouvan pyykkejä pestäväksi paksu musta palmikko selässä heiluen?

Tehtaitten työväelle rakennettuja taloja Suvilahdessa.

Se talo, jossa mummo ja pappa Suvilahdessa alkuun asuivat, saattaa hyvin olla olemassa. Usean perheen taloja, jotka aikanaan rakennettiin teollistuvan pitäjän työväelle, on jäljellä useita. Oletettavasti isovanhempieni ensimmäinen asuntokin oli sellaisessa. Mummo oli virkannut ikkunan edessä olleen ompelukoneen päälle niin kauniin liinan, että tiellä ohi kulkeneet ihmiset pysähtyivät sitä ihastelemaan.

Pian pappa kai alkoikin rakentaa omaa mökkiä jonnekin vähän syrjemmälle kylän ytimestä, mutta ei kovin kauas. Tytöt kulkivat siitä jalkaisin kouluun, eikä matka ollut pitkä. Talon takaa alkoi suo. Ja jossain lähellä kulki rautatie ja sen alitse virtasi yhdessä paikassa joki tai puro. Se oli se aaloppi, josta äiti usein puhuu.

Ensi kesänä kerron sitten tarkemmin, missä nämä sijaitsevat.

Koivu Kollaalla.

Kanaterapiaa

Sairastuin kuumetautiin töitteni kannalta pahimmalla mahdollisella hetkellä. No, ei voinut valita! Täytyy siis hyödyntää näitä paria sairauslomapäivää, jotka joudun väkisin viettämään sisällä. Kuumetta on näin aamusta sen verran vähän, että jaksan hetken aikaa kirjoitella.

Puutarhasta ja kanoista saisi otettua vaikka mitä ihania kuvia, mutta olotilani vuoksi on tyydyttävä kaivelemaan vanhoja kuvia tietokoneen uumenista. Näissä ei vielä vihreää juuri näy.

Nyt sitä vihreää olisi piha tulvillaan. On muuten mielenkiintoista, että vaikka kesä on ollut suurelta osin kylmä ja sateinen, kasvit sekä puutarhassa että kasvihuoneessa voivat käsittämättömän hyvin. Tomaatit eivät koskaan ennen ole työntäneet näin valtavasti raakileita – ja minä kun olin vähällä hävittää taimet keväällä, kun ne näyttivät niin surkeilta. Yrtit ovat kasvaneet lavoissa jättikokoisiksi. Persilja on valehtelematta polven korkuista. Laitan todisteeksi kuvan, kunhan taudilta tokenen. Keittelen persiljateetä taudin selättämiseksi. Aineksia siihen piisaa.

Mutta nyt asiaan, eli kanoihin. Ne ovat kerrassaan hurmaavia persoonallisuuksia. Huomaan joka kerta hymyileväni, kun lähestyn kanatarhaa. Kolmikko juoksee innoissaan portille vastaan herkkujen toivossa. Välillä joku, joka ei heti ole huomannut tuloani, suorastaan lentää tarhan perältä luokseni.

Hanna, joka innosti minutkin kanafarmariksi, sanoi, että kanojen puuhastelun seuraaminen on parasta stressilääkettä. Allekirjoitan tämän täysin. Tulen aina töistä ja muualtakin kotiin kanatarhan kautta. Aamulla herättyäni käyn ensimmäisenä päästämässä tytöt pienemmästä häkistä isoon, entiseen koiratarhaan. Se on toiminut kanojen ulkoilualueena loistavasti. Eikä koirien kanssa ole ollut suurempia ongelmia, vaikka yhteiselo ensin mietitytti minua kovin.

 

Markkukin toteaa toisinaan kotiin tullessaan, että "minäpäs käyn katsomassa, mitä tytöille kuuluu", ja saattaa vieläpä kaivaa jokaiselle kastemadon tuliaisiksi. Oman talonsa vanhan huussin hän saneerasi hienoksi kanakopiksi ja rakensi sen ympärille tarhan. Koppiin asennettiin maisemaikkunakin: tytöt näkevät sieltä "alppiruusupuistomme" yli järvelle. Valitettavasti olemme ehtineet tähän mennessä viettää maalla vain yhden viikonlopun. Toivottavasti toivun taudista niin, että pääsemme sinne ensi viikonlopuksi. Ja onhan tässä kesää vielä jäljellä.

Tytöillä on iso tarha käytössään, mutta tähän nurkkaan ne aina pakkautuvat kärkkymään, kun liikuskelemme pihalla. Josko jotain herkkua olisi tulossa?

Lavakauluksessa on turvekylpyallas.

Viimeksi kun olimme maalla, järkytin suvun pakkaamalla tytöt kylmälaukkuun, koriin ja pieneen laatikkoon. Takaluukusta ottamani kuvan nähtyään he olettivat kanojemme päätyneen pakasteiksi. Ehei: nämä ovat yksilölliset, kätevät ja miellyttävät kuljetuslaatikot. Kylmälaukku, johon oli porattu ilmareiät, on kaikista paras. Sellaisen aion hankkia jokaiselle. Siinä kymmenen minuutin matka taittuu mukavasti: takaluukusta kuuluu vain pienen pientä, rauhallista porinaa.

Kanan askel, se on fiini.

Kanat ovat suorastaan terapeuttisia. Olemmekin vitsailleet kanaterapiasta, miten tehokasta se on! Siskonikin tuli kerran raskaalta ulkomaankomennukselta suunnilleen suoraan kanatarhaan. Siellä me istuimme vanhoissa puutarhatuoleissa pitkään viinilasit kädessä ja seurasimme vaiti kuopsuttelua, nokkimista ja kylpemistä multakuopissa. Kuuntelimme kanojen vienoa keskinäistä jutustelua. Sisareni totesi viimein: "Kyllä kanan elämä on yksinkertaista!" Siinä kai tämän terapian salaisuus piileekin.

Munintapesästä löytyy keskimäärin kolme munaa päivässä. Ja entäs se lannan määrä! Kerään kikkareet päivittäin, ja pistän joko kompostoriin tai teen lannoitevettä. Kompostori pöhöttää kuumana, ja kasvit kukoistavat.

Nyt mietitään vain, raaskitaanko antaa tytöt Hannalle talvihoitoon, niin kuin alunperin sovittiin. Vai pitäisikö sittenkin eristää osa piharakennuksesta talvikanalaksi? Silloin voisi ehkä ottaa muutaman kanan lisää. Vaikka mustia maatiaiskanoja.

Kanalassamme on tällainen hieno "kyltti", mutta se on täysin harhaanjohtava. Meidän kanamme ovat sissejä, jotka kaatosateessa korkeintaan vetäytyvät kuusen alle. Sateenvarjoja meillä ei tarvita!