Pidän kovasti pihastamme, vaikka täällä onkin kaikki vähän rempallaan. Harjoitan suurpiirteistä puutarhanhoitoa. Vasemmalla kädellä, vähän sinne päin. Ja kaunista on. Äiti tosin huokailee toisinaan kukkapenkkien ääressä: nämä on ihan kamalia, kyllä nämä pitäisi ottaa ylös. Kääntää, kitkeä, jakaa, putsata. Hänen mielestään kukkien pitäisi kasvaa siisteissä riveissä, rajatuilla aluiella.
Olen eri mieltä. Hyvä, kun kasvit leviävät ja rehottavat! Ei kaiken tarvitse olla niin siistiä ja sliipattua. Se on sitä luonnon monimuotoisuutta, on lempilausahdukseni.
Mutta nyt on tapahtunut kauheita. Käärme on luikerrellut paratiisiimme. Tai no, jos ei nyt ihan paratiisiin eikä ihan käärme, mutta joka tapauksessa kauheita on tapahtunut: lehtokotilot ovat saapuneet pihaamme. Olin pelännyt sitä jo tovin.
Nyt pelko on toteutunut. Kotiloitten invaasio.
Toistaiseksi iljetykset näyttävät viihtyvän vain tontin laitamalla – tietenkin siellä, missä lehtikompostit muhivat.
Rennolle otteelle puutarhanhoidossa saa nyt joka tapauksessa heittää hyvästit. Markku kävi äkkiä ostamassa trimmerin. Olen jo monena päivänä surruttanut sillä lyhyeksi pensaitten alustoja, aitojen reunamia, joutomaita, rehottavia alueita. Kotiloiden lymypaikat saavat kyytiä. Noukin ja hävitän jokaisen löytämäni yksilön. Päivittäin.
En anna niitten levitä! Aion voittaa tämän taistelun.
On täällä tapahtunut mukaviakin juttuja. Liiteri valmistui, avajaiset pidettiin. Liiteristä tuli kaunis! Siellä olisi voinut vaikka viettää juhannusta. Mutta silloin oli niin suloinen ilma. Söimme pihalla, saunoimme pihasaunassa. Äiti teki pikkuruisen vastan ja kylvetti lapsenlapsenlapsensa, rakkaan, pienen juhannuspojan: passin passin paitalassin.
Saunaneteiseen astuimme nyt kauniin liiterin kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti