Saarenmaalta sateeseen

Kotiuduimme Markun kanssa viime yönä Saarenmaalta, jossa vietimme liki viikon Kuressaaren viehättävässä pikkukaupungissa. Sen hyvinhoidetuille pihoille jäivät lähtiessämme kilvan loistamaan syysleimut, liljat, asterit, tsinniat, köynnösruusut ja kärhöt.

Saarenmaalla oli tavattoman kaunista, säätä myöten. Maantien varsilla levittäytyvillä pelloilla kukki viljan seassa unikoita ja ruiskaunokkeja. Nämä kännykällä napsitut epätarkat kuvat eivät valitettavasti tee oikeutta kaikelle sille ihanuudelle!

Kuressaaren kaupungissa talojen pihat on reunustettu taidokkain kiviaidoin. Luin jostakin, että kiviaitojen kunnostus on Saarenmaalla perinteisesti kuulunut naisten töihin. Paikoin aidat on ladottu litteistä kivistä niin, että ne ovat päältä aivan tasaisia.

Aidat ovat kerrassaan upeita. Samoin ovat rakennukset, vaikka monilla niistä onkin jo parhaat päivät takanaan. Vanhaa ei kuitenkaan saarella pureta pois, varmaan kustannussyistä. Osa rakennuksista on, surullista kyllä, päässyt jo korjauskelvottomaan tilaan. Mutta paljon on kunnostettukin. 1800-luvulla syntynyt kylpyläkulttuuri kukoistaa taas. Suuremmat talot on varustettu meren suuntaan antavilla hulppeilla lasikuisteilla, joilla kylpylävieraat ovat aikanaan nauttineet kello viiden teensä.

Peltovahdin talo. Korkealta saattoi tähystää, ettei karja eksynyt pelloille.

Lasikuistilta kelpasi varmasti ihastella merta teekuppi kädessä. 

Toivottavasti ne talot, jotka vielä voidaan korjata, saadaan pelastettua. Ja toivottavasti menetettyjen tilalle ei nouse moderneja, tyyliin sopimattomia rakennushirviöitä, niin kuin on tapahtunut kotikaupungissani.

Monia Kuressaaren taloja lämmitetään ilmeisesti puulla, sillä pihoilla näkyi hienoja halkopinoja. Ne suorastaan kilpailivat Markun tekemien kanssa! Sitä, ettei pihoilla kauniina iltoina oleskellut ihmisiä, ihmettelimme kovasti. Ei siellä ollut edes puutarhakalusteita. Istuvatko paikalliset asukkaat lasikuisteillaan?

Kuljeksimme päivittäin tuntikausia nupukivikaduilla, kujasilla, meren rannassa, puistoissa. Vanhat kastanjapuut, pyökit, lehmukset ja jalavat kuiskivat piispanlinnan edustalle 1800-luvulla perustetussa kaupunginpuistossa.

Portaat piispanlinnan vallilla. 

Söimme viehättävissä ravintoloissa. Kaikki ne tietenkin sijaitsivat vanhoissa, idyllisissä rakennuksissa. Usein istuimme terasseilla ja sisäpihoilla, koska oli niin aurinkoista. Riianlahdelta puhalteleva tuuli oli lämmin, vaikka välillä yltyikin voimakkaaksi.

Saarenmaan tumma leipä maistui ihanalta ja paikallinen, kuiva omenasiideri taivaalliselta. Merenrantakaupungissa tarjoiltiin maittavia kalaruokia.

Emme koskeneet leivonnaisiin, mutta reissusta palasimme kumpikin kolmisen kiloa painavampana. Vaikka kävelimme koko ajan!

Kotiin tultuamme on satanut vettä lähes jatkuvasti.

Heti yöllä pihaan ajettuamme tutkailin huolestuneena paikkoja, joista olin löytänyt lehtokotiloita. Pelkäsin niiden ottaneen vallan poissa ollessamme. Ei näkynyt yhtään kotiloa. Sitä paitsi luin tänään lehdestä, että kotiloilla on tärkeä tehtävä maailmassa: ne tuottavat puoliksi käsiteltyä lehtikariketta, jota pieneliöt sitten hajottavat maaperää rikastamaan. Kotilot ovat myös monien nisäkkäitten, lintujen ja jopa sammakoitten ravintoa.

On välirauhan aika. Jos ne kerran parantavat maatakin.

Loppu rehotukselle

Pidän kovasti pihastamme, vaikka täällä onkin kaikki vähän rempallaan. Harjoitan suurpiirteistä puutarhanhoitoa. Vasemmalla kädellä, vähän sinne päin. Ja kaunista on. Äiti tosin huokailee toisinaan kukkapenkkien ääressä: nämä on ihan kamalia, kyllä nämä pitäisi ottaa ylös. Kääntää, kitkeä, jakaa, putsata. Hänen mielestään kukkien pitäisi kasvaa siisteissä riveissä, rajatuilla aluiella.

Olen eri mieltä. Hyvä, kun kasvit leviävät ja rehottavat! Ei kaiken tarvitse olla niin siistiä ja sliipattua. Se on sitä luonnon monimuotoisuutta, on lempilausahdukseni.

Mutta nyt on tapahtunut kauheita. Käärme on luikerrellut paratiisiimme. Tai no, jos ei nyt ihan paratiisiin eikä ihan käärme, mutta joka tapauksessa kauheita on tapahtunut: lehtokotilot ovat saapuneet pihaamme. Olin pelännyt sitä jo tovin.

Nyt pelko on toteutunut. Kotiloitten invaasio.

Toistaiseksi iljetykset näyttävät viihtyvän vain tontin laitamalla – tietenkin siellä, missä lehtikompostit muhivat.

Rennolle otteelle puutarhanhoidossa saa nyt joka tapauksessa heittää hyvästit. Markku kävi äkkiä ostamassa trimmerin. Olen jo monena päivänä surruttanut sillä lyhyeksi pensaitten alustoja, aitojen reunamia, joutomaita, rehottavia alueita. Kotiloiden lymypaikat saavat kyytiä. Noukin ja hävitän jokaisen löytämäni yksilön. Päivittäin.

En anna niitten levitä! Aion voittaa tämän taistelun.

On täällä tapahtunut mukaviakin juttuja. Liiteri valmistui, avajaiset pidettiin. Liiteristä tuli kaunis! Siellä olisi voinut vaikka viettää juhannusta. Mutta silloin oli niin suloinen ilma. Söimme pihalla, saunoimme pihasaunassa. Äiti teki pikkuruisen vastan ja kylvetti lapsenlapsenlapsensa, rakkaan, pienen juhannuspojan: passin passin paitalassin.

Saunaneteiseen astuimme nyt kauniin liiterin kautta.