Äiti avaa tietokoneensa usein aamuisin ja tarkistaa, olenko päivittänyt blogiani. Ei ole taaskaan Kolmen sukupolven talossa tapahtunut mitään, hän saattaa todeta. No, sehän ei pidä paikkaansa alkuunkaan. Täällä tapahtuu jatkuvasti niin paljon, etten ehdi kirjoittamaan. Ja kun kesä on kauneimmillaan, oma koneeni saattaa pysyä kiinni useita päiviä.
Mutta nyt pikaiset päivitykset liiteristä, pihalta ja kasvihuoneesta. Sataa sopivasti. Aloitetaan ihan tuoreimmista tapahtumista: Tytär saapui maanantaina Rovaniemeltä ja käynnisti liiteriprojektin. Eilen siihen liittyivät hänen molemmat veljensä. Hetki oli mukava: harvoin ovat kaikki lapseni nykyään kotosalla yhtä aikaa saati että puuhavaat yhdessä saman asian kimpussa. Nyt liiterissä sahattiin, paukutettiin, sudittiin maalia. Saan siis syntymäpäivälahjani, eikä kesä ole vielä puolessakaan! Vielä tänään on tarkoitus viettää uudistuneen liiterin avajaisia. Vastenmielisestä loukosta näyttää sukeutuvan varsin puoleensavetävä tila. Raaskiiko sinne työkaluja laittaakaan? Tekisi mieli asetella hyllyille vain vanhoja kauniita esineitä.
Puutarhassa ja kasvihuoneessa tapahtuu jatkuvasti niin, että hengästyttää. Varjoliljat alkavat kukkia hetkellä millä hyvänsä. Juhannusruusu on kukassa, siis tismalleen aikataulussa toisin kuin lähipihoissa, joissa terälehdet näyttävät jo varisevan. Sellainenkin ihme tapahtui toukokuulla, että hevoskastanja kukki ensimmäisen kerran.
Äiti näki aikanaan matkalla Arlandan lentokentälle upean rivistön hevoskastanjoita täydessä kukassa. Ne tekivät häneen suuren vaikutuksen. Viitisentoista vuotta sitten äiti sai hevoskastanjan taimen omaan pihaansa. Veli istutti samaan aikaan omalleen samanlaisen. Äidin puu alkoi heti kasvaa vauhdilla, vaikka se istutettiin ohuen multakerroksen päälle kalliolle. Veljeni hevoskastanja on pysynyt pensasmaisena, sillä jänikset syövät sen joka vuosi. Äidin puu on jo monta metriä korkea. Keväisin äiti on miettinyt, ehtiikö hän nähdä hevoskastanjansa kukkivan. Se kun kukkii suhteellisen iäkkäänä, eikä äiti itsekään ole enää tyttönen.
Yhtenä toukokuisena iltana saunan jälkeen pihalla vilvoitellessani silmäni sitten osui valkoiseen kukkaan. Menin lähemmäs. Uskottava se oli, kukkia löytyi kaikkiaan neljä. Vaikka äiti oli jo sinä iltana vetäytynyt yöpuulle, soitin hänelle yläkertaan: Älä nyt ainakaan ensi yönä kuole, sillä nyt se hevoskastanja kukkii. Aamulla kukkia ihmeteltiin yhdessä. Ensi vuonna niitä varmaan on jo vaikka kuinka monta.
Saimme äidin ystävältä Tertulta upeita tomaatintaimia, sillä oma taimikasvatukseni epäonnistui surkeasti. Terttu sen sijaan oli ottanut siemenet yksinkertaisesti tavallisista syömätomaateista ja onnistunut loistavasti. Taimet ovat vankistuneet ja venyneet pituutta kasvihuoneessa, jonne yritän nyt houkutella mehiläisiä. Kukkapenkissämme kasvaa jokin sinikukkainen, minulle tuntematon laji, joka näyttää vetävän pölyttäjiä puoleensa. Vein kukkia kasvihuoneen ovelle ja sisälle, josta ne toivon mukaan levittävät vastustamatonta tuoksuaan ja eksyttävät jonkin surraajaan myös tomaatinkukkiin.
Nyt olisi kai korkea aika alkaa suuntautua keskikesän juhlaan – huomennahan on juhannus. Kunhan tuo liiteri ensin valmistuu. Tavaraa on vielä pihalla paikkaansa etsimässä.
