Keloontunut jasmike ja muita yllätyksiä

Viikonloppu oli yhtä juhlaa. Perjantaina juhlistimme kuopuksen täysi-ikäistymistä. Sen kunniaksi järjestettiin suvun biljarditurnaus. Mukavaa oli, vaikka päivänsankari ei vienytkään voittoa, mikä oikeasti olisi hänelle kuulunut. Paitsi juhlapäivän myös taitojen puolesta.

Kuopus halusi suosikkikoripalloilijansa pelipaitaa kuvaavan kakun, ja serkkutyttöhän teki. 

Minulle ja Markulle osui lauantaiksi peräti kahdet pyöreitten vuosien synttärikemut: viisikymppiset ja seitsemänkymppiset. Hassu yhteensattuma sinänsä, että kumpiakin vietettiin samalla paikkakunnalla Pohjanmaalla. Ehdimme nipinnapin osallistua molempiin. Oli kerrassaan ihastuttavat juhlat, kummatkin. Sopivasti juuri tuona päivänä paistoi lempeä kevätaurinko juhlaväkeä hellien.

Jäimme yöksi mökkiin viehättävän lammen rannalle. Joutsenet toitottelivat jossakin lähistöllä iltamyöhään, ja lammen yllä huusi jokin minulle tuntematon vesilintu. Mökin ympärillä levittäytyi raikas kangasmetsä.

Pariskunta, jonka luona vierailimme taannoin Äkäslompolossa, jakoi mökin kanssamme. He kertoivat hiihtokauden pohjoisessa jatkuvan vielä hyvinkin kuukauden, mikä Keski-Suomen asukista tuntuu käsittämättömältä. Saunoimme pitkään ja jutustelimme takkatulen ääressä. Tuntui pieneltä lomalta. Aamulla kävelimme lammen ympäri virkistävässä säässä. Sateli utuisesti.

Tänään on palattu arkeen. Päivä on ollut sateinen. Laitoimme pönttöuuneihin tulet; ne rätisivät kotoisasti. Vietin kirjoitus- ja pihanihmettelypäivän. Kuopus innostui tekemään katkarapukeittoa, josta tuli tosi hyvää.

Pihakatselmuksessani viimeisten lumikasojen alta paljastui yllätyksiä, joista osa oli perin harmillisia.

Piiolta viime syksynä saamamme valtava jasmikepensas näytti pystyyn kuolleelta. Suren asiaa, varsinkin kun pensaan kaivaminen Piion ovenpielestä oli kauhea urakka. Vuosien saatossa se oli kasvattanut valtavan juuristonsa syvälle maan sisään. Minä olisin heittänyt koko homman jo alkumetreillä, mutta Markku totesi lapion iskujen rytmissä, että EI O-LE OL-LUT TA-PA-NA LUO-VUT-TAA. Yksi lapio vääntyi urakassa mutkalle, mutta rautakankien ynnä muitten vipusinten avulla pensas lopulta irtosi maasta. Sen juuripaakku oli suunnilleen kaivinkoneen kauhan kokoinen. Saimme miten kuten vedettyä kasvin peräkärryn luo ja nostettua kyytiin. Kotona istutimme sen tien varteen, jossa se heti näytti siltä kuin olisi kuulunut maisemaan aina.

Nyt pensas on säälittävä ilmestys: se vaikuttaa tyystin kelottuneelta.  Markku uskoo, että rotisko voi vielä virota henkiin, kunhan juurtuu kunnolla. Minäkin haluaisin uskoa.

Menetimmekö hänet?

Loppukesällä istuttamani marjatuomipihlaja, jonka suhteen odotukseni olivat suuret, paljastui sulavan kinoksen alta niin ikään surkeana. Jänikset olivat herkutelleet sen oksilla. Saa nähdä, selviääkö se lainkaan. Kuutamohortensian oksat roikkuivat lötköinä. Diagnoosia en tiedä. Korkean mustilanhortensian oksat olivat taas kärjistään kuin veitsellä leikatut, vaikka jänikset eivät siihen voi millään yltää. Vieraileeko pihallamme öisin jokin suurempikin eläin? Onneksi kookas pensas ei näytä olevan oksiensa typistyksestä milläänkään.

Oli koleaa, mutta linnut sirkuttivat huumaavasti pihassa. Kiertelin pitkään katselemassa tuhoja, rapsuttelin vähän haravalla. Mukaviakin asioita paljastui. Pontevia kirjopikarililjoja puskee esiin kukkapenkissä. Särkynytsydän, se mummolan peruja oleva, työntää maan pintaan punaisia versojaan.

Särkynytsydän selvisi talvesta voittajana.

Kauniita kuin korut, mitä lienevätkään.

Kunhan lämpenee, kaikki rehahtavat kasvuun niin että kohina käy. Siis ne, jotka selvisivät.