Kilometrikaupalla joulutunnelmaa

Vietimme mukavan viikonlopun Tallinnassa. Edellisestä käynnistäni kaupungissa olikin vierähtänyt peräti 18 vuotta. Se on kyllä outoa, kun nyt asiaa tarkemmin ajattelen.

Tallinnan vanhakaupunki yksi parhaiten säilyneitä hansakaupunkeja ja Unescon maailmanperintökohde, eikä matka sinne meiltä Keski-Suomesta ole kummoinenkaan. Luulisi siis tällaisen vanhojen rakennusten ja nupukivikatujen kyltymättömän ihailijan ramppaavan siellä alvariinsa.

Ei vain ole tullut käytyä. Mutta sitä suuremmalla syyllä osasin nyt ottaa ilo lon irti muutamasta ihastuttavassa kaupungissa vietetystä kuulaasta talvipäivästä.

Kuljeskelimme vanhaakaupunkia ristiin rastiin, jalat kipeiksi, liki kahdenkymmenen kilometrin verran. Kurkistelimme sisäpihoille, piipahdimme kahviloihin ja ravintoloihin, tutkimme sokkeloiset kadut ja kujaset, joitten kivetyt pinnat kupruilivat ja aaltoilivat viehättävästi mutta vaativasti. Oli syytä katsoa tarkkaan, mihin astui.

Vanhakaupunki oli puettu viehättävään, jouluiseen asuun. Oli kaunista niin päivällä kuin illan pimetessäkin. Maassa ei ollut lunta, mutta ilmassa pieni pirteä pakkanen. Päivisin aurinko paistoi värjäten ikiaikaiset rakennukset, kirkot, tornit ja kaupunginmuurit upeilla sävyillä. Illalla lukemattomat jouluvalot pilkottelivat puissa, sisäpihojen ja kujien yllä, ikkunoilla ja ovenpielissä. Taivaalla kumotti kohtalokkaan oloinen kuu.

Raatihuoneentorille ja pikkukatujen varsille pystytetyistä kojuista sai ostaa kuumaa glögiä ja hehkuviiniä. Olisin voinut kuljeskella höyryävä muki kädessäni ihastelemassa näkymiä vaikka koko viikon. Ajatella, että tyttäreni on asunut Tallinnassa ollessaan opiskelijavaihdossa yliopistossa. Emme ehtineet nyt etsiä pientä vihreää puutaloa, jossa hän silloin asui.

Lauantai-iltana eläväisen kaupungin ravintolat täyttyivät väestä, turistien lisäksi myös paikallisista asukkaista. Kukkakauppa kävi vilkkaana vielä yömyöhällä: vieri vieressä sijaitsevissa kukkakojuissa oli tarjoilla upeita ruusuja ja joulukukkia hintaan, joka ei juuri päätä huimannut. Tallinnalaiset eivät kuulemma kyläile toistensa luona lainkaan ilman kukkapukettia.

Kesällä kaupunki on ehdottomasti koettava uudestaan! Voin vain kuvitella puistot, kukat, terassit, katukahvilat...

Kotona oli pärjätty poissa ollessamme oikein hyvin, vaikka Aasa ilmeisesti oli vähän ikävöinyt. Ainakin kuopuksen lähettämästä kuvasta päätellen.

Ja lopuksi vielä oikaisu. Edellisessä kirjoituksessani kutsuin virheellisesti Aasaa suvun vanhimmaksi koiraksi. Eihän se pidä paikkaansa. Aasa on vasta kahdeksan, joten suvun vanhimman titteli kuuluu itseoikeutetusti Taaville, 10,5 vuotta. 

Vanha herra on tätä nykyä erityisen hyvää pataa perheen pikkutytön kanssa. Tyttö kun on oppinut menemään Taavin herkkukaapille, jonka antimia hän jakelee reilulla kädellä.

Pimeyden keskellä

Pimeänä vuodenaikana kannattaa laittaa värikästä ruokaa. Kestosuosikkini: uunikasvikset.

Näytti jo lupaavasti siltä, että tulee oikea talvi. Ihana lumipeite kuorrutti maata. Piteli pientä, virkistävää pakkasta. Oli hetken niin kaunista! Vaan ei sitä riemua kauan kestänyt. Nyt sataa jo ties kuinka monetta päivää vettä. Lunta on maassa enää surkeina repaleina. On pimeää. Lumen alta paljastuneet kasvit törröttävät pihalla ruskeina ja vettyneinä.

Pimeä aika ei varsinaisesti ahdista eikä uuvuta minua, päinvastoin. Olen yleenä syksyisin tarmokas, ja tykkään herätä anivarhain aloittelemaan uutta päivää. Nyt olen jostain syystä ollut jokseenkin nuupallani. Nukun aamut viimehetken kellosoittoon saakka, ja unta jatkuisi pidempäänkin.

Kaipaan pitkiä metsäkävelyitä.

Näkymä Oravivuoren kolmiomittaustornilta.

 Hakolanvuorelta avautuvat maisemat Päijänteen yli Jyväskylään.

Olen hitaalla, ja varmaan siksi unohduin tässä yhtenä iltana selailemaan toviksi valokuvia. Totesin, että yhtä ja toista on jäänyt menneestä kesästä ja syksystä kertomatta. Tässä siis pari asiaa jälkijunassa. Yllä olevat kuvat ovat kivalta patikka- ja eväsretkeltä, jonka teimme ystäviemme kanssa harmaana syyskuun lopun lauantaina. Kyllä keskisuomalaiset maisematkin ovat hienoja! Ja Struven ketju on ihan uskomaton juttu. Oravivuori on yksi mittauspiste Mustaltamereltä Jäämerelle ulottuvasta ketjusta. Ja mittaukset on sentään tehty 1800-luvun alkupuolella, alkeellisilla välineillä.

Kuvassa alla taas on suvun uusin koiratulokas, appenzellinpaimenkoira Jade. Se on kasvanut loppukesällä otetusta kuvasta valtavasti. Kuva kertoo kuitenkin meidän kannaltamme olennaisimman seikan: "suvun vanhin" Aasa, joka ei tunnetusti ole se koiramaailman leppoisin tapaus, hyväksyi uuden tulokkaan heti. Voimme huokaista helpotuksesta.

Eräs huomionarvoinen, myös kertomatta jäänyt seikka liittyy puutarhapuoleen: onnistuimme vihdoin kasvattamaan kohtalaisen määrän kesäkurpitsoita. Sain niitä jopa pakastettua. Tiedän, että yleensä ihmiset tuskailevat kesäkurpitsoitten ylituotannon kanssa, vaikka omistaisivat vain yhden taimen. Meillä on aina vaalittu useita taimia, jotka ovat lopulta tuottaneet muutamia sormenpaksuisia hedelmiä.

Mutta entäs nyt!

Nämä yksilöt ovat vihoviimeisiä, juuri ennen pakkasta poimittuja. 

Kasvihuoneen uutiset jäivät vähäisiksi ja vaimeiksi: jonkin verran tomaatteja, mukavasti chilipaprikoita (taimia oli vain yksi), yrttejä. 

Mutta on se kasvihuone vaan niin ihana.

"Katos, ihana!"

Hentoinen lumipeite on pukenut maiseman nätiksi. On valoisampaa, ja tuntuu mukavasti talvelta.
Olemme laitelleet vähin erin pihaa talviteloilleen. Tyhjensin viimeiset kesäkukkaruukut juuri ennen lumentuloa.

Perjantaina minulla oli puuhissa mukana hurmaava apuri. Siivoilimme kasvihuonetta, kävimme viemässä pelargonioita kellariin, putsasimme ruukkuja. Pihamaalta löytyi kaikenmoista ihmeteltävää. "Katos, lumikukkia", pikkumies totesi osoittaessaan kasvihuoneen ikkunoihin jäätyneitä lumihiutaleita. "Katos, kiviä", hän taas ilmoitti, kun tyhjensin ruukun pohjalta sinne salaojaksi laittamiani kivenmurikoita.

Olin tässä taannoin ostanut kanervia istutettavaksi haudoille pyhäinpäivänä. Totesin myöhästyneeni pahasti idean toteutuksessa: maa on jo niin jäässä, ettei sinne enää kaivella istutuskuoppia kasveille. Päädyin laittamaan kanervat pienoiskasvihuoneeseen, jonne tungin myös pienen ulkovalosarjan. Puuhasimme asetelmaa pikkumiehen kanssa. "Katos, ihana!", oli hänen arvionsa lopputuloksesta.

Puuhapäivämme oli kerrassaan onnistunut. Ei ehkä niin tehokas, mutta sitäkin antoisampi. Onnellinen.

Syystunnelmia

Jo parina yönä on ollut pakkasta. Kannoin verenpisarat kasvihuoneeseen odottamaan talvimuuttoa kellariin. Ne kukkivat yhä niin, etten raaskinut vielä siirtää niitä pimeään loukkoon. Valkoinen puskee nuppujakin.

Olemme tehneet parina aurinkoisena päivänä pihahommia oikein urakalla. Ilmassa on ollut sopivasti tarmoa lisäävää kuulautta. Olen siistinyt pihaa ja haravoinut, korjannut kasvimaalta viimeistä satoa: kesäkurpitsoita, lehtikaalia, yrttejä. Tein sitruunamelissasta, timjamista ja basilikasta yrttiöljyä. Siitä tuli hyvää.

Markku ja äiti nostivat eilen perunat. Ei niitä paljoa tullut, mutta eipä ole "peltommekaan" suuren suuri. Saimme sentään vasullisen somia, punaisia mukuloita. Olen suunnitellut, että perunan tilalle voisi ensi kesänä laittaa vaikka härkäpapua. Tänään aion työnnellä maahan Helenalta saamani krookuksen sipulit.

Markku rakensi veljeni kanssa kuistillemme valokatteen. Se on aivan käsittämättömän hieno juttu. Markku on ihmetellyt, miksi ihmeessä sellaista ei ole tehty jo vuosia – tai vuosikymmeniä – sitten. En osannut vastata. Se kai vain kuuluu talomme kummallisuuksiin. Milloin valokatteet keksittiin?

Se osa kuistista, johon vanhan puolen peltikatto ei yllä, on nimittäin ollut hengenvaarallinen. Vesi ja jää ovat pudonneet siihen suoraan jyrkältä harjakatolta. Vuosikausia  ongelman kanssa on taisteltu; on hakattu jäätä, kolattu lunta, liukasteltu. Vaan ei enää. (Laitan tästä ihmeellisestä innovaatiosta kuvia myöhemmin, kunhan saan niitä otettua.)

Valokate istuu peltikaton jatkeeksi niin kuin se olisi siinä aina ollut. Ja sen alle saa ensi kesänä sijoitettua vaikka hetekan peittoineen ja tyynyineen, kukkaruukkuja, tai miltä nyt silloin sattuu tuntumaan. Ihanaa.

Sisätiloissa ongelmat sitä vastoin jatkuvat, tai tarkemmin ottaen niitä ilmaantuu lisää. Tasakatosta, siitä 70-luvun murheenkryynistä, löytyi reikä. Kuinka kauan siitä on mahtanut vuotaa vettä kattorakenteisiin? Reikä on nyt paikattu, ja tarkemmat tutkimukset sisäkatossa voivat alkaa.

Lattioita pestessäni totesin myös, että olohuoneen muovimatto ulkoseinän läheisyydessä tuoksahtaa ummehtuneelta, kostealta purulta. Siinä kohdassa vuorilaudat on 70-luvun suurpiirteisinä vuosina upotettu kuistin betonivalun sisään. Siellä on ilmeisesti alkanut ajan myötä tapahtua yhtä ja toista.

No, lattiaremonttihan tänne piti joka tapauksessa tehdä. Tehdään se nyt sitten vähän syvemmältä, ja samalla tulee poistettua betonin sisässä muhivat vuorilaudatkin.

Näin viime yönä unta, että makuuhuoneemme katossa oli reikä, josta kolmena peräkkäisenä päivänä tippui elävä hauki. Kysyin unessa Markulta, että mistä ihmeestä näitä haukia voi tänne tulla. Hän alkoi pohtia asiaa.

Heräsin, ennen kuin Markku ehti ratkaista pulman.

Onneksi se oli unta.

Sisko kuvasi syystunnelmia pihassamme sunnuntaina.

Synttärihumusta Lapin rauhaan

Äidin kahdeksankymppisiä juhlittiin pari viikkoa sitten. Vielä alkuvuodesta elimme siinä harhaluulossa, että voimme järjestää juhlat täällä kotona. Remonttien pitkittyessä ja mutkistuessa tilanne alkoi pian näyttää toivottomalta. Onneksi veljenvaimo ehdotti, että juhlat voidaan pitää heillä. Niinpä kokoonnuimme heidän kauniiseen kotiinsa, minne ei meiltä edes ole pitkä matka. Se oli oikein hyvä idea!

Kun omasta perheestä kertyy rapiat kolmekymmentä henkeä, ei kotioloissa voi kovin suuria kekkereitä järjestää. Tärkeimmät mahtuivat kuitenkin hyvin mukaan: oma perhe neljässä polvessa, äidin rakkaan Eila-siskon jälkikasvua Ruotsista sekä läheisimmät työtoverit.

Veljentyttö, sukumme kakkumestari, leipoi juhliin kovasti äidin näköisen kakun.

Oli mukavat juhlat, joissa tietysti vähän herkisteltiinkin. Sisko oli tehnyt äidin elämästä kuvaesityksen, joka kostutti useammatkin silmäkulmat. "En päivääkään vaihtaisi pois...". Kuvissa esiintyi rakkaita, jotka eivät enää olleet kokemassa tätä kanssamme.

Äiti kutsui Ruotsin tytöt myös 85-vuotispäivilleen, jos sellaisia suinkin päästään vielä pitämään. Minä lupasin, että ne järjestetään sitten meillä. Että viiden vuoden päästä on koko talo varmasti remontoitu – "spa-osastoa" myöten. Markku taisi silloin pyyhkäistä hikeä otsaltaan.

Synttärihumusta siirryimme Markun kanssa suoraan Lapin rauhaan. Jo seuraavana iltana istuimme Äkäslompolossa takkatulen ääressä kahvilla paikallisten ystäviemme luona. Ihan siinä kävelymatkan päässä sijaitsi mukava mökki, jonka jaoimme viikon ajan toisen ystäväpariskunnan kanssa.

Koko viikko oli kerrassaan ihana ja rentouttava. Nukuimme aamuisin pitkään, söimme hyvin, patikoimme pitkiä retkiä päivittäin, saunoimme joka ilta. Sää oli uskomattoman kaunis, ja pääsimme viimeinkin näkemään sen kuulun maaruskan, mistä olin haaveillut. Se hehkui punaisen eri sävyissä. Kirkkaimpina loistivat riekonmarjat.

Pohjanmaalta mökille saapuneet ystävämme ovat kokeneita Lapin-kävijöitä, joten meidän ei tarvinnut vaivata päätämme miettimällä, mihin kannattaa lähteä retkeilemään. He tuntevat seudut. Niinpä teimme joka päivä retkiä paikkoihin, jotka olivat toinen toistaan hengästyttävämpiä.

Heti ensimmäisenä päivänä kohtasimme nuotiopaikalla istuessamme kuukkeleita. Olin niistä kuullut, mutta hämmästyttäviä, kauniita lintuja ne kyllä olivat. Tulivat rohkeasti syömään jopa kädeltä!

Ensimmäisen päivän retkikohde: Varkaankuru.

Toisena päivänä Tunturijärvi.

Kolmantena päivänä patikointia Särkitunturin ja Oloksen huipulla. Näille tuntureille oppaaksemme ennätti paikallinen ystävämme Merja.

Näkymä Olostunturilta. 

Neljäntenä päivänä Pakasaivon rotkojärvellä. Se oli vaikuttava!

Rotkojärven lähellä sijaitsi vanha uhripaikka, Kirkkopahta.

Viidentenä päivänä ihmettelimme Ylläkseltä avautuvia maisemia.

Viimeisenä iltana istuimme porukalla syömässä mainiossa Poro-ravintolassa. Halusin maistaa rautua, pohjoisten kylmien vesien kalaa, jota ei meillä Keski-Suomessa kalatiskeiltä saa. Se oli taivaallisen hyvää! Rautufileet oli paistettu sitruunavoissa, ja niiden kanssa tarjoiltiin kaprismajoneesia, lohkoperunoita ja paahdettuja kasviksia. Siihen annokseen sopi päättää onnistunut lomaviikko.

Lauantaina ajelimme Ruotsin kautta kotiin – kuulimme, että sieltä saa edullisesti pakastettuja rautufileitä. Pakkasimme fileitä kylmälaukkuun. Ja kyllä ne maistuivat kotonakin!

Kotiin tultua arki nielaisi nopeasti kitaansa: töitä, kotihommia, uuden kirjan suunnittelua, koulutusta, töitä, kotihommia... Mutta ei se mitään, minähän tykkään arjesta. Sitä paitsi, aloimme suunnitella kaamosretkeä Äkäslompoloon. Ja keväällä olisi kuulemma tilaisuus mökkeilyyn Levillä ystävien kanssa, joitten ansiosta tämäkin viikko oli niin antoisa ja voimaannuttava. He tuntevat myös Levin seudun. Millainen mahtaa olla Lapin kevät, kun lumi sulaa helisten?   

Kyllä näillä eväillä jaksaa.

Hehkuvat pihlajat

Ihana elokuu päättyy tänään. On sykähdyttävän kaunis ilma. Pihlajat hehkuvat marjojaan kilvan auringon kanssa.

Olen ollut viime päivinä tarmokas. Energiaa kai vapautui siitä, kun sain viime viikolla aluelehden toimituksen valmiiksi, pois käsistäni. Urakka piti tehdä aikamoisessa kiireessä.

Olen pessyt ikkunoita kahdessa talossa, raivannut nurkkia ja komeroita, siivonnut pihamökkiä, tampannut olohuoneen isoja mattoja, kuurannut lattioita. Totta puhuen minun on myös täytynyt siivota – jotta kehtaan päästää tänne siivoojat. Suvun tyttäristä kaksi nimittäin lupasi meille siivouksen lahjaksi taannoisten syntymäpäiviemme johdosta, kumpaankin osoitteeseen.

Ei enää puutu paljoa, että he voivat tulla.

Päivät soljuvat keveinä kohti syksyä. Yhtenä aamuna se oli jo väkevästi  täällä, syksyn tuntu. Kun nousin viiden aikaan, pihalla oli niin kylmää, että epäilin yöllä käväisseen pakkasen puolella. Kasvihuoneen lasit olivat huurussa. Aratkaan kasvit eivät kuitenkaan olleet paleltuneet, joten ei se hallaa vielä ollut, esimakua vasta.

Olen ollut tänä kesänä harvoin pihalla niin varhain, etten muistanut kuinka komealta kukon kiekuminen kuulostaa. Tuona kirpakkana aamuna se kiekui jossakin lähimailla, talossa, jota en tunne.

Täyteläisen elokuun jälkeen syyskuu tuo tullessaan monenlaista tohinaa ja kiirettä. Hengästyttää jo nyt.

On luvassa arkea ja juhlaa, isoakin.

Aasa lepää tyypillisessä joutsenasennossaan.