Muuttuva maisema

Tonttimme läheisyydessä on viime päivinä tehty metsänraivaustöitä. Merkitsimme jo kesällä ne puut, jotka toivoimme kaadettavan. Tulimme merkinneeksi niitä aika paljon, sillä puuston kasvaessa pihastamme on tullut turhan varjoisa. Nyt kun puut lopulta kaadettiin, näyttää hurjalta. Valtavien kuusten ja koivujen tutut latvukset eivät enää tervehdi pihamökin takaa. Naapureiden pihoille näkee selvästi. Näyttää paljaalta ja tuntuu vähän surulliselta.

Onneksi kohta tulee kevät ja korjaa vihreällä hunnullaan pahimmat jäljet. Ja kesällä saamme sitten nauttia auringosta pihallamme pidempään. Voin istutella aurinkoisen paikan kasveja.

Kohta maisema alkaa taas tuntua omalta. Kaikkeen tottuu.

Isoja kuusia rojottaa tontin ympärillä sikin sokin.

Vielä siitä keväästä tosin ei ole tietoakaan. Lumi on edelleen se hallitseva ja vallitseva elementti mäellämme. Sitä on tullut tänäänkin.

Markun lumilinjaukset pihassa alkavat olla suorastaan veistoksellisia.

Rappujen edusta on lakaistu aamutuimaan. Saammekohan kesällä myös kuvioharavoidut hiekkakäytävät?

Pihamökin taakse pystyy hyvin ajamaan peräkärryn kanssa.

Kinokset kasvavat.

Kolattujen alueitten reunoille syntyy pehmeitä, pyöreitä muotoja,

Koulausväyliä on kätevästi eri puolilla tonttia. Satakoon lunta, kyllä tänne vielä mahtuu!

Viikonloppuna teimme retken vähän kauemmas umpihankeen. Ajoimme asumattomaan korpeen, jossa Aasankin saattoi päästää vapaaksi. Voi sitä juoksemisen riemua. Aloimme miettiä lumikenkäilyn alottamista. Niin Aasakin pääsisi vapauttamaan sisäisen vinttikoiransa silloin tällöin.

Pitkäkoipisella Aasalla ei ollut vaikeuksia edetä syvässäkään hangessa.

Juokseminen on niin ihanaa, että se pistää irvistämään.

Vili sai tehdä töitä ihan tosissaan, jotta pääsi etenemään umpihangessa.

Ilmeisesti hangen alla on  houkuttavia hajuja joka puolella. 

Ja valkeus tuli

Viimeisen viikon aikana on satanut valtavasti lunta, eikä sen tulolle loppua näy. Ensi yönä lunta pitäisi taas tulla taivaan täydeltä, myräkkänä.

Lumi on kaunista mutta työlästä. Markku kolaa jatkuvasti, vuoroin täällä ja vuoroin oman talonsa pihalla. Itse en tästä lumimäärästä selviäisi huonostikaan. Tänään hän on valmistautunut tulevaan ja tehnyt matalia kolausväyliä. Ennusteen mukaan lumi tulee laskeutumaan kosteana, ja siis painavana. Sitä ei kovin korkeisiin kinoksiin pysty työntämään raavaskaan mies.

Kaivo on saanut korkean hatun.

Markun pihalla homma on helpompi, kun lunta voi kolata jäälle, sinne sitä mahtuu. Meidän pihassamme alkaa olla jo tilanpuutetta. Kuinkahan kauan tätä jatkuu?

Meillä lumitöihin pääsee myös talon katolla, kiitos 1970-luvun omituisuuksiin kuuluvan ratkaisun, tasakaton. Toissailtana veljeni tuli oman kolansa kanssa talkoisiin. Katto on vapautettu paksuimmasta lumivaipasta. Toistaiseksi.

Hevoskastanjan talviuni.

Kasvihuoneeseen ei ole vähään aikaan asiaa.

Marjapensaat talvehtivat lumivaipan sisässä. 

Joku on kävellyt rappusilla. 

Punainen piristys valkeuden keskellä. Lauran jouluna tuoma amaryllis on avautunut sopivasti vasta nyt.  

Naakkoja ja ruskeita rasvasoluja

Kun tässä yhtenä päivänä tulin äidin luota yläkerrasta ulkorappusille, en hetkeen ymmärtänyt mitä tapahtuu. Oli keskipäivä, mutta yhtäkkiä tuntui hämärältä, ja ilman täytti outo humina. Ihan kuin koko maisema olisi jotenkin väreillyt. Katsoin taivaalle: se oli sakeanaan naakkoja. Tilanne oli hetkessä ohi, ja etäältä kuului enää yksittäisiä, aavemaisia naakkojen huudahduksia. Harmi, etten ehtinyt hakea kameraa.

Huomasin sitten lehdestä, että seudullamme liikkuu 1600 yksilön naakkaparvi. Se siis lehahti tonttimme yli. Parvi kuulemma yöpyy yhdessä havupuussa kaupungin toisella laidalla! Enpä ole mokomaa ennen kuullut enkä nähnyt. Lehdessä esiintyneen lintuharrastajan mukaan tällainen ei kuitenkaan ole tavatonta. Monta kertaa suurempiakin parvia on nähty.

On taas lauhaa muutaman äkäisen pakkaspäivän jälkeen. Äidin nätti pieni joulukuusi näyttää töröttävän hangessa; vastahan se oli vielä täydessä loistossaan hänen olohuoneensa nurkassa.

Päivät pitenevät, mutta vielä riittää sinisiä hetkiä. 

Joulukuusen toinen elämä. 

Minulla on tänään pitkästä aikaa vapaapäivä. Herättyäni luin lehtiä kaikessa rauhassa ja keittelin paritkin kahvit. Käytin koiran ulkona. Pesin pari koneellista pyykkiä. Tyhjensin kompostorin. Ihastelimme äidin kanssa sen muhevaa sisältöä ja totesimme saavamme taas keväällä kasvimaille mainiota ja ravinteikasta multaa.

Taidan korjailla tontut kaappeihin odottamaan ensi joulua. Loppiainenhan tosiaan meni jo.

Aamulla nukuin autuaasti puolikymmeneen, kellon ympäri. Olin varmasti töistä väsynyt, mutta hyvän unen salaisuus piilee ainakin osittain myös makuuhuoneemme lämpötilassa. Kärsittyämme koko viime talven tukahduttavasta kuumuudesta osaamme nyt ottaa ilon irti säädettävistä lämpöpattereista. Makuuhuoneen patteria emme pidä päällä lainkaan. Kun huoneen ovi on päivän kiinni, lämpötila laskee jopa kolmentoista kieppeille. Sairasta, totesi siskontyttö ja valitti, että täällähän hengitys melkein höyryää. Hän on väärässä: ei tämä sairasta ole, vaan päinvastoin, erittäin terveellistä.

Ihmiskehon ruskeitten rasvasolujen on todettu kasvavan viileässä, ja niillähän on tunnetusti vaikka mitä terveyttä kohentavia vaikutuksia. Hyvät solut aktivoituvat jo 19 asteessa. Meidän makuuhuoneemme viileydessä ne varmaan juhlivat.

Makuuhuoneen ovi on tänään ollut auki ja lämpötila noussut turhan korkeaksi!

Ja minä jos kukaan osaan iloita syvästä ja hyvästä unesta. Jossain vaiheessa elämääni kun olin jo alistunut siihen, etten vain osaa nukkua ja että olen aina väsynyt. Ajattelin jatkuvien univaikeuksien olevan erottamaton osa itseäni. No, eivätpä näköjään olleet.

Ihmeitä totisesti tapahtuu.