Jäätävän kaunista

Kävimme aamulla lämmittämässä Markun taloa, joka on värjötellyt pitkin talvea rannassa yksinään. Mennessämme sisällä oli lämmintä reilut 12 astetta, ulkona pakkasta liki 20. Uunin lämmetessä teimme kävelyretken jäällä. Kiersimme läheisen saaren ympäri. Pakkasesta huolimatta jäällä tarkeni mainiosti, kun ei tuullut. Aasakin tuntuu karaistuneen; se kestää kylmiä kelejä paljon aiempia talvia paremmin.

Luonto oli ihmeellisen kaunis: niin kuin joka paikka olisi koristeltu jäisellä, kimaltavalla pitsillä. Pienimpiä yksityiskohtia myöten.

Kävimme välillä sisällä lämmitelemässä. Huonelämpötila oli noussut jo neljääntoista. Aasa ei lämmittelystä perustanut, kun oli kerran päässyt vapaana juoksemisen makuun. Se seisoi ikkunassa haikeana jäälle tuijotellen, kun me nautimme takkatulen lämmössä kahvia. 

Saattaa olla, että uusimme retken illalla. Uunin lämmetessä voisimme tehdä kuutamokävelyn.

Kotona tapahtunutta: olen pitänyt uudenvuodenlupaukseni ja tehnyt kirjaa joka päivä vähintään yhden tomaatin verran. Usein niitä on tullut paljon, paljon enemmän. Sisällysluettelokin on jo hahmottunut. Ja jos joku vielä ihmettelee tomaattien kirjoittamista, selitys löytyy täältä:

http://kolmensukupolventalossa.blogspot.fi/2014/01/tomaatteja-ja-sydanaania.html 

Olemme tehneet koirien kanssa ripeitä, piristäviä lenkkejä pakkasessa. Olemme pelanneet korttia, joka päivä vähintään yhden pelin. Sukua on piipahdellut harva se ilta. Odottava nuori äiti vieraili meillä jälleen eilen. Aasa, joka rakastaa vauvoja ja pikkulapsia yli kaiken, näyttää tietävän, mitä tuleman pitää. Se haluaa aina olla ihan liki odottavaa – ja siis tulevaa.

Tänä aamuna kenelläkään ei ollut kiirettä eikä töihin lähtöä. Joimme aamukahvia pitkään ja luimme lehdet kaikessa rauhassa. Sitten menimme takaisin nukkumaan. Kun lopulta nousimme, Markku sai tietenkin Aasalta perusteellisen ja sydämellisen aamuhalin. Siitä ei ollut loppua tulla. Ja minä sain ihan rauhassa kuvailla. 

Kohtalon oikku

Se, että me ylipäänsä olemme me, on hyvin pienestä kiinni. Tämä sukuhaara olisi jäänyt syntymättä, jos äiti ei olisi vuonna 1955 lähtenyt uudenvuodentansseihin paikalliselle urheiluseurantalolle. Olen kertonut tästä kohtalokkaasta tapauksesta blogissani aiemminkin:

http://kolmensukupolventalossa.blogspot.fi/2013/01/jata-se-pirunviulun-vinguttaja.html

Äiti nimittäin seurusteli ennen isän tapaamista ihan vakavasti. Nuorena tyttönä hän asui Ruotsissa Gävlessä ja kokosi Agan radiotehtaassa radioita. Agalla äiti kertoo nähneensä elämänsä ensimmäistä kertaa television. Laite jäi elävästi mieleen, vaikka näyttikin vain lumisadetta.

Pojan nimi oli Gunnar. Hän oli varuskunnan leivissä ja kuunteli jazzia. Äiti ja Gunnar kävivät tansseissa, joskus he ajelivat varuskunnan hevosella. Tarkoitus oli mennä kihloihin uudenvuodenaattona. Äidin piti kuitenkin vasten tahtoaan lähteä vanhempiensa kanssa Suomeen jouluksi, ja palata vasta sitten Gunnarin luo pysyvästi. Kuinka ollakaan äidin äiti sairastui Suomessa, ja äidin piti jäädä häntä hoitamaan. Äiti lähetti Gunnarille sähkeen: Kan inte komma, mamma har blivit sjuk. 

Äiti on edelleen sitä mieltä, että mummo kehitti itselleen vyöruusun, jotta äiti, hänen nuorimmaisensa, ei pääsisi palaamaan Gävleen. Äidin oli saatettava mummo joka päivä hoitolaan pistoksia saamaan, ja hoito kesti pitkään.  Sitten koitti se uusivuosi tansseineen, ja äiti tapasi isän. Äiti kirjoitti Gunnarille, ettei tule ollenkaan. Huhtikuussa äiti ja isä menivät kihloihin, ja seuraavana syksynä tanssittiin häitä.

Äidillä on vieläkin tallessa Gunnarin antamat pisaranmuotoiset korvakorut. Joskus äiti miettii, mahtaako Gunnar olla vielä elossa, ja kuinka hänen oma elämänsä olisi mennyt, jos mummo ei olisi saanut vyöruusua. Yksi on varmaa: meitä ei olisi. Vai olisimmeko me joitakin ihan muita?!

Jari Tervo pohtii samaa teemaa viimeisimmässä romaanissaan Esikoinen. Kirja on aivan ihana: oivaltava, hauska, koskettava, ehdottomasti viime aikojen parhaita lukukokemuksia. Höröttelin yksin ääneen kirjaa lukiessani. Suosittelen, ja tässä vähän esimakua:

Isä kuljetettiin sodan aikaan evakkona Ruotsiin. Sitä varoiteltiin syömästä pahvilappua, joka oli pujotettu sen kaulaan paperinarulla. Siihen oli kirjoitettu isän nimi ja syntymäaika ja kotiosoite. Pelokkaimmat nakersivat junassa lappunsa ja saapuivat Ruotsiin taikurin silinteristä.

Niillä ei ollut nimeä, ei äitiä, ei isää, ei muuta syntymäaikaa kuin saapuminen Haaparannan asemalle kun päivittelevä ruotsalaistäti löi kätensä yhteen. Ne joi kaakaota ja mutusti taivasta, pullaa. Tädit olivat isompia ja tuoksuivat paremmalta kuin Suomessa. Ne olivat viettäneet pehmeää elämää.

Isä olisi haluttu pitää Ruotsissa myös sodan jälkeen. Kasvatti-isä, lapseton Hedlund, mielistyi isään vaimonsa kanssa mutta isän oikea isä ei suostunut pojastaan luopumaan. He neuvottelivat asiasta. Isä pitää tätä todisteena siitä että sitä rakastettiin, vaikka ääneen sitä ei sanottu.

Ei minusta olisi tullut ruotsalaispoikaa, vaikka isä olisi alkanut Hedlundiksi. Äiti olisi synnyttänyt minut jonkun toisen miehen siemenestä. 

Sattumalta olisin ajanut autoni ja perheeni Hedlundin pihalle aikamiehenä, kysymään reittiä kesälomamatkalla. Siellä olisi istunut portailla tupakalla vanha mies. Kumpikaan meistä ei olisi tiennyt että ketkä tässä oikein juttelevat. Melkein isän lähes poika. Se tuntui surulliselta. Tätä voi kuvitella vain sen vuoksi, ettei tätä koskaan tapahtunut.

Läpinäkyvä emäntä

Laumamme dynamiikka on yhtäkkiä mullistunut. Jos minulla on Aasan silmissä ylipäänsä joskus ollut johtajan paikka, olen menettänyt sen viimeistään nyt. Aasa on ihastunut miesystävääni. Minusta taas on tullut sille jotenkin läpinäkyvä.

Aamulla usein ensimmäisenä noustuani kurkistelen huoneisiin, mutta koiraa ei näy missään. Tiedän, että se makaa umpiunessa petillään, koska sohvan takaa kuuluu kuorsausta. Mitään reaktiota ei tule, vaikka laitan kaikkialle valot, kolistelen aamutoimissani, alan valmistella aamupalaa.

Markun ei sen sijaan tarvitse kuin nousta sängyssä istumaan, niin jo alkaa tapahtua. Koira on hetkessä hereillä, lelu suussaan, liehakointi täydessä käynnissä. Jos osun makuuhuoneen oviaukkoon Aasan kanssa yhtä aikaa, se säntää ohitseni ikään kuin minua ei siinä olisikaan. Mistä ihmeestä se voi aavistaa hetken, jolloin Markku herää?

Kun ajamme autolla pihaan, Aasa tarkistaa ikkunasta, ketä on tulossa. Sitten se onkin jo ovella vastassa – siis Markkua, ei minua. Minä olen vain este, joka sen on mahdollisimman nopeasti ohitettava, kun läpi ei sentään pääse. Tapahtuu täällä nykyään muutakin kummaa: Aasa esimerkiksi ulkoilee Markun kanssa kauniisti ja vetämättä hihnassa. He ovat jopa alkaneet sivuuttaa muita koiria ilman rähinöitä. Minulle Aasa kyllä yhä tekee selväksi, että se on alfanaaras, jonka kuuluu haastaa taisteluun kaikki vastaantulevat koirat ikään, kokoon ja sukupuoleen katsomatta.

Mitähän on seuraavaksi vuorossa??! Seuraan mielenkiinnolla.

Poika on kuvaillut.

Tomaatteja ja sydänääniä

Arkeen siirtyminen juhlapäivien jälkeen on tuntunut hyvältä.

Olen kirjoittanut kirjaa joka päivä. Päätin ottaa käyttöön niin sanotun tomaattimenetelmän, ja alku on ollut lupaava. Tomaattien avulla on kuulemma yksi jos toinenkin saanut ponnistettua valmiiksi gradun, väitöskirjan tai jonkin muun työläältä tuntuneen kirjoitushomman.

Lyhykäisyydessään menetelmä on seuraava: työskennellään intensiivisesti 25 minuuttia ja pidetään pieni tauko. Yksi 25-minuuttinen tarkoittaa yhtä tomaattia. Neljää tomaattia seuraa pidempi tauko. Tarkempaa teoriaa tomaatista löytyy esimerkiksi täältä:

http://www.kokonaisvaltainenkirjoittaminen.fi/2010/05/31/teoriaa-tomaatista/

Tomaatteja on mukavaa ja helppoa keräillä. Ostin menetelmää varten munakellon, johon väänsin ensimmäisen 25-minuuttisen vuoden ensimmäisenä päivänä. Olen päättänyt kirjoittaa vähintään yhden tomaatin jokaisena päivänä, olipa sitten juhannus tai joulu, erityinen juhlapäivä tai arkinen maanantai. Yhden tomaatin voi aina tehdä. Vaikka yksi on vähän, se pitää kuitenkin otteen työssä. Jälkeä syntyy tasaisesti.

Arkisen aherruksen keskellä itää myös ihmeitä. Sukuun odotetaan yllätysvauvaa, toukokuun poikaa. Oikeastaan minusta tulee mummo, vaikkei oikeasti tulekaan. Mutta melkein.

Yhtenä iltana kokeilimme kotidoppleria, laitetta, jolla vauvan sydänääniä pitäisi pystyä kuuntelemaan 12. raskausviikon tienoilta alkaen. Kuljetin laitetta odottavan äidin vatsalla kuulokkeet päässäni. Ensin kuului vain mystistä kohinaa ja jonkinlaisia etäisiä jumpsahduksia. Ne antoivat aavistaa, millä suunnalla kämmenen kokoinen ihme piileskelee. Yhtäkkiä kuului nopea tikitys, kuin pikkuruisen hevosen hurja laukka. Äitini otti kuulokkeet, kuunteli ja totesi: No kyllä minä nyt uskon, että se on totta. Kyllä siellä vauva on.

Tuleva äiti makasi vatsa paljaana keittiöni puusohvalla ja kuunteli toisilla kuulokkeilla. Hänelle ääni oli jo tuttu.

Kolme sukupolvea kuunteli mykistyneenä neljättä. Äkkiäarvaamatta näkökenttäni peitti outo samea kalvo.

Tammikuu ja vihreä nurmi

Pakenimme eilistä uudenvuodenräiskettä miesystäväni kotiin. Matkaan meiltä sinne kuluu vain kymmenen minuuttia, mutta on kuin toiseen todellisuuteen siirtyisi: on hiljaista, rauhallista, pimeää, niin kuin maaseudulla ikään. Aasa sai kerrankin siirtyä uuteen vuoteen ilman pelkoa, se raukka kun on pennusta saakka kammonnut rakettien pauketta vuosi vuodelta enemmän.

Saunoimme rantasaunassa hyvissä ajoin. Istuimme höyryävässä paljussa katsellen järven takaa harvakseltaan leimahtelevia raketteja. Ne olivat hienoja ja tulivat riittävän kaukaa. Tontin sivuitse kulkevaa rataa kolkutellut seitsemän juna näytti tyhjältä. Niin kuin pimeyden keskellä olisi kiitänyt vain valaistujen ikkunaneliöitten ketju.

Kymmeneltä olimme jo nukkumassa, Aasan peti makuuhuoneeseen siirrettynä. Kun vuosi vaihtui räiskeellä, olimme onnellisesti unessa, kaikki kolme.

Nyt on tammikuun ensimmäinen, ja nurmikko viheriöi. Lunta pilkottaa paikoittain siellä, minne sitä ehdittiin muutamien lumisateisten päivien aikana eniten kasata. Järvessä veden alla piileskelee sentään jonkinmoinen jää.

Tänään puolenpäivän aikaan edessämme avautunut maisema näytti tältä:

Olkoon alkanut vuosi kaikin puolin hyvä!