On satanut valtavasti lunta. Höttöinen lumipeite koristaa kasveja, rakennuksia, kaikkea. Talomme katto näyttää siltä, kuin se olisi kuorrutettu sokerimassalla, joka uhkaa valua maahan. Siihen se massa on jähmettynyt jo monta päivää sitten. Lumilippa peittää melkein kokonaan vanhan keittiön ikkunan. Se ei haittaa, sillä huoneessa ei nyt asuta. Remonttikin on uinunut jonkin aikaa pysähdyksen tilassa. Jos sitten joulunpyhien jälkeen, uudella tarmolla.
On kaunista, varsinkin iltapäivällä sinisen hetken aikaan.
 |
| Leikkaamatta jäänyt orapihlaja-aita tekee marjoja, jotka ovat Aasan suurta herkkua. |
Ajatella, jo ensi viikolla päivät alkavat taas pidentyä.
Luin kollegani Sarin laatimasta jutusta, että pisimmän idätysajan vaativat chililajikkeet on kylvettävä tammikuulla. Siis ihan kohta. Miltei kuulen jo kevään kolkuttelevan ovella, vaikka kasvihuone esittääkin nukkuvansa sikeää talviunta.
Olen viime päivinä kirjoittanut laiskanlaisesti, ja se tulee kostautumaan. Keväällä iskee sitten taas armoton kiire, ja huono omatunto. Näinä verkkaan lipuvina talvipäivinä olen tehokkaan kirjoitustyön sijaan keskittynyt miettimään tulevaa: kirjoittaako vai eikö? Ja jos ei kirjoita, niin mitä sitten? Voisiko kirjoittaa harrastuksena, ja tehdä leipänsä eteen ihan jotain muuta?
Tiedän. Tämä kuuluu prosessiin.
 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti