Kotiuduimme eilen Ruotsin-matkalta. Reissun alkuperäisestä tarkoituksesta kerroin täällä jo maaliskuussa:
http://kolmensukupolventalossa.blogspot.fi/2015/03/televisio-joka-naytti-lumisadetta.html
No, ihan äidin suunnitelmien mukaan matka ei mennyt, mutta muuten se oli kerrassaan upea! Näimme ja koimme niin paljon, että minun on täällä kerrottava siitä kaikesta vähintäänkin parissa osassa. On sulateltava. Hitaanlainen sielunihan ei tunnetusti edes pysy nykyajan nopeitten kulkuvälineitten matkassa, vaan harhailee vielä nytkin jossakin Uppsalan tienoilla. Kyllä se sieltä juhannukseen mennessä kotiin ehtii. Silloin olen kaiketi toipunut matkastakin, ja pystyisin hahmottamaan sen yhtenä kokonaisuutena.
Tässä kuitenkin osa yksi: Vierailu Korkerannikolla Häggvikin kylässä.
Kyseessä oli eräänlainen rengasmatka: menimme laivalla Vaasasta Uumajaan, ja palasimme Tukholmasta Helsinkiin. Äiti, Markku ja minä matkasimme tavaroiden kanssa autolla, veli vaimoineen moottoripyörällä. Autoa ajoi Markku, niin kuin meillä tapana on, ja minä ja äiti saimme keskittyä maisemien ihailuun. Ruotsin rannikolla Länsi-Norrlannissa niissä riittääkin ihmettelemistä.
Yövyimme ensimmäisen yön serkkuni ja hänen miehensä mökillä Korkearannikolla. Siellä sielu kyllä lepäsi. Korkearannikolla maa on kohonnut merenpintaan nähden eniten maailmassa. Jääkausi ja sen väistyminen ovat jostakin syystä muovailleet juuri näille seutuville henkeäsalpaavia maisemia: merenlahtia, graniittijyrkänteitä, pyöreiksi hioutuneita kiviä, sileitä ja kerrostuneita kalliorantoja, metsikköjä, joiden kätköissä viihtyvät harvinaiset kasvit... Veljeni totesi, että samalla korkeudella Suomen puolella leviää Pietarsaaren tasainen allikko.
 |
| Kuvan alareunassa, koivujen siimeksessä pilkottava punainen mökki on serkun ja hänen miehensä. |
Ihastusta herätti myös ruotsalaisten tapa rakentaa tiiviitä kyliä. Ryppäisiin rakennetut talot hyvinhoidettuine pihapiireineen, ulkorakennuksineen, aitoineen ja kujasineen tarjosivat kerrassaan viehättävää katseltavaa. Häggvik, jossa serkkuni mökki sijaitsee, on juuri tällainen pikkukylä. Serkun mies on sieltä kotoisin. Tukholman liepeillä asuvalla pariskunnalla on pitkähkö mökkimatka – viisisataa kilometriä – mutta maisemat nähtyämme ymmärsimme hyvin, että sen jaksaa ajaa hyvin silloin tällöin.
Luonto kylän ympärillä valmistautui jo juhannukseen: niityt loistivat kesäkukkia, kaiken yllä lepäsi vehmaus. Aurinko paistoi, lampaat laidunsivat pellolla. Mutkainen kylänraitti oli hiljainen. Tuoksui raikkaalta: mereltä, kallioilta, kesältä.
Oman lisänsä seudun komeuteen toi vuoren kupeella lepäävä museokylä Mannaminne. Taiteilija Anders Åbergin perustamasta museosta löytyy kymmenittäin erikoisia rakennuksia ja vempaimia ympäri maailman. Puhelinkopista laivaan, asemarakennuksesta temppeliin. Kaikki kauniisti maisemaan sovitettuna.
Häggvikin keskustassa, merenlahden pohjukassa sijaitsi kylän kirkko hautausmaineen. Kyläläisten viimeinen leposija oli idyllisellä paikalla, kuinkas muuten. Kirkkomaan reunamalla seisoivat kirkkotallit muistuttamassa ajoista, jolloin kirkkoon saavuttiin tiettömien taipaleitten takaa. Ympärillä levittäytyvää maisemaa katsoessa saattoi aavistella, että ne matkat eivät aina olleet vailla vastuksia.
Veljeni, joka oli käynyt seudulla aiemminkin, osasi johdattaa meidät myös merenrantaan luonnonsuojelualueelle nimeltä Rotsidan. Paikka – sekin – oli mykistävä. Täältä veljenvaimo löysi sielunmaisemansa. Meillä oli suorastaan vaikeuksia saada hänet lähtemään sieltä pois, jääkauden ja merenaaltojen sileiksi ja pyöreiksi hiomien kivien keskeltä.
Suuntasimme kohti Gävleä. Mutta se vaatii oman tarinansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti