tiistai 22. marraskuuta 2016

Pimeyden keskellä


Pimeänä vuodenaikana kannattaa laittaa värikästä ruokaa. Kestosuosikkini: uunikasvikset.


Näytti jo lupaavasti siltä, että tulee oikea talvi. Ihana lumipeite kuorrutti maata. Piteli pientä, virkistävää pakkasta. Oli hetken niin kaunista! Vaan ei sitä riemua kauan kestänyt. Nyt sataa jo ties kuinka monetta päivää vettä. Lunta on maassa enää surkeina repaleina. On pimeää. Lumen alta paljastuneet kasvit törröttävät pihalla ruskeina ja vettyneinä.

Pimeä aika ei varsinaisesti ahdista eikä uuvuta minua, päinvastoin. Olen yleenä syksyisin tarmokas, ja tykkään herätä anivarhain aloittelemaan uutta päivää. Nyt olen jostain syystä ollut jokseenkin nuupallani. Nukun aamut viimehetken kellosoittoon saakka, ja unta jatkuisi pidempäänkin.

Kaipaan pitkiä metsäkävelyitä.


Näkymä Oravivuoren kolmiomittaustornilta.
 Hakolanvuorelta avautuvat maisemat Päijänteen yli Jyväskylään.


Olen hitaalla, ja varmaan siksi unohduin tässä yhtenä iltana selailemaan toviksi valokuvia. Totesin, että yhtä ja toista on jäänyt menneestä kesästä ja syksystä kertomatta. Tässä siis pari asiaa jälkijunassa. Yllä olevat kuvat ovat kivalta patikka- ja eväsretkeltä, jonka teimme ystäviemme kanssa harmaana syyskuun lopun lauantaina. Kyllä keskisuomalaiset maisematkin ovat hienoja! Ja Struven ketju on ihan uskomaton juttu. Oravivuori on yksi mittauspiste Mustaltamereltä Jäämerelle ulottuvasta ketjusta. Ja mittaukset on sentään tehty 1800-luvun alkupuolella, alkeellisilla välineillä.

Kuvassa alla taas on suvun uusin koiratulokas, appenzellinpaimenkoira Jade. Se on kasvanut loppukesällä otetusta kuvasta valtavasti. Kuva kertoo kuitenkin meidän kannaltamme olennaisimman seikan: "suvun vanhin" Aasa, joka ei tunnetusti ole se koiramaailman leppoisin tapaus, hyväksyi uuden tulokkaan heti. Voimme huokaista helpotuksesta.




Eräs huomionarvoinen, myös kertomatta jäänyt seikka liittyy puutarhapuoleen: onnistuimme vihdoin kasvattamaan kohtalaisen määrän kesäkurpitsoita. Sain niitä jopa pakastettua. Tiedän, että yleensä ihmiset tuskailevat kesäkurpitsoitten ylituotannon kanssa, vaikka omistaisivat vain yhden taimen. Meillä on aina vaalittu useita taimia, jotka ovat lopulta tuottaneet muutamia sormenpaksuisia hedelmiä.

Mutta entäs nyt!




Nämä yksilöt ovat vihoviimeisiä, juuri ennen pakkasta poimittuja. 


Kasvihuoneen uutiset jäivät vähäisiksi ja vaimeiksi: jonkin verran tomaatteja, mukavasti chilipaprikoita (taimia oli vain yksi), yrttejä. 

Mutta on se kasvihuone vaan niin ihana.







sunnuntai 6. marraskuuta 2016

"Katos, ihana!"


Hentoinen lumipeite on pukenut maiseman nätiksi. On valoisampaa, ja tuntuu mukavasti talvelta.
Olemme laitelleet vähin erin pihaa talviteloilleen. Tyhjensin viimeiset kesäkukkaruukut juuri ennen lumentuloa.

Perjantaina minulla oli puuhissa mukana hurmaava apuri. Siivoilimme kasvihuonetta, kävimme viemässä pelargonioita kellariin, putsasimme ruukkuja. Pihamaalta löytyi kaikenmoista ihmeteltävää. "Katos, lumikukkia", pikkumies totesi osoittaessaan kasvihuoneen ikkunoihin jäätyneitä lumihiutaleita. "Katos, kiviä", hän taas ilmoitti, kun tyhjensin ruukun pohjalta sinne salaojaksi laittamiani kivenmurikoita.

Olin tässä taannoin ostanut kanervia istutettavaksi haudoille pyhäinpäivänä. Totesin myöhästyneeni pahasti idean toteutuksessa: maa on jo niin jäässä, ettei sinne enää kaivella istutuskuoppia kasveille. Päädyin laittamaan kanervat pienoiskasvihuoneeseen, jonne tungin myös pienen ulkovalosarjan. Puuhasimme asetelmaa pikkumiehen kanssa. "Katos, ihana!", oli hänen arvionsa lopputuloksesta.

Puuhapäivämme oli kerrassaan onnistunut. Ei ehkä niin tehokas, mutta sitäkin antoisampi. Onnellinen.