Hehkuvat pihlajat

Ihana elokuu päättyy tänään. On sykähdyttävän kaunis ilma. Pihlajat hehkuvat marjojaan kilvan auringon kanssa.

Olen ollut viime päivinä tarmokas. Energiaa kai vapautui siitä, kun sain viime viikolla aluelehden toimituksen valmiiksi, pois käsistäni. Urakka piti tehdä aikamoisessa kiireessä.

Olen pessyt ikkunoita kahdessa talossa, raivannut nurkkia ja komeroita, siivonnut pihamökkiä, tampannut olohuoneen isoja mattoja, kuurannut lattioita. Totta puhuen minun on myös täytynyt siivota – jotta kehtaan päästää tänne siivoojat. Suvun tyttäristä kaksi nimittäin lupasi meille siivouksen lahjaksi taannoisten syntymäpäiviemme johdosta, kumpaankin osoitteeseen.

Ei enää puutu paljoa, että he voivat tulla.

Päivät soljuvat keveinä kohti syksyä. Yhtenä aamuna se oli jo väkevästi  täällä, syksyn tuntu. Kun nousin viiden aikaan, pihalla oli niin kylmää, että epäilin yöllä käväisseen pakkasen puolella. Kasvihuoneen lasit olivat huurussa. Aratkaan kasvit eivät kuitenkaan olleet paleltuneet, joten ei se hallaa vielä ollut, esimakua vasta.

Olen ollut tänä kesänä harvoin pihalla niin varhain, etten muistanut kuinka komealta kukon kiekuminen kuulostaa. Tuona kirpakkana aamuna se kiekui jossakin lähimailla, talossa, jota en tunne.

Täyteläisen elokuun jälkeen syyskuu tuo tullessaan monenlaista tohinaa ja kiirettä. Hengästyttää jo nyt.

On luvassa arkea ja juhlaa, isoakin.

Aasa lepää tyypillisessä joutsenasennossaan. 

Immun kaveri

Toukokuussa merkittävän kahden vuoden rajapyykin saavuttanut pikkumiehemme on alkanut kesän aikana puhua valtavasti. Hän kertoilee asioita jo monipolvisin lausein.

Hän on myös nokkela keksimään uudissanoja. Isomummiaan poika kutsuu lyhyesti ja ytimekkäästi immuksi.

Hän on erityisen hyvää pataa immun kanssa. Kun poika saapuu meille, hän alkaa pian kaivata immua yläkerrasta luokseen. Immun pitää istua hänen kanssaan lattialla leikkimässä junanradoilla tai oppoloilla, dubloilla. Pihapuuhat ovat myös kova sana. Milloin kaksikko on hiekkalaatikkoleikeissä, milloin puutarhahommissa.

Meillä meni hetki tajuta, mitä poika tarkoittaa sanoessaan teetaan. Mutta sinnikäs yläkerran oven osoittaminen sai lopulta kovapäisemmätkin ymmärtämään: lapsi haluaa kertaan, siis yläkertaan. Kertaan immun kanssa.

Yhtenä päivänä kuuntelin alakerrassa yläpuoleltani kantautuvia ääniä. Jotakin siellä yläkerrassa kovasti ropellettiin lattialla. Menin katsomaan. Pikkumies ei ilahtunut tulostani, vaan ilmoitti tylysti: Tiina pois.

Hän halusi leikkiä immun kanssa kahden, rauhassa.

Siellä vietettiin tosiaan isomummin ja lapsenlapsenlapsen keskinäistä laatuaikaa.

Suunnitelma Gallina libre

Elokuiset päivät ovat olleet täynnä onnellisia hetkiä ja sopivaa kiirettä.

Sateet katkaisivat lupaavasti alkaneen vattujenkeruukauden. Mutta ehdittiinhän noita saada, varmaan enemmän kuin koskaan. Mustikkasaalis taisi jäädä tällä kertaa alle tavoitteen eli kymmenen ämpärin. Markku aikoo vielä käydä etsimässä niitä, mutta minä olen toppuutellut: viimevuotisiakin on jonkin verran jäljellä.

Perunat ovat kukkineet ihanasti hennon vaaleanpunaisin kukin. Sain siemenperunat käydessäni viime keväänä tekemässä lehtijuttua leivonmäkeläisellä ikivanhalla maatilalla. En muista niiden lajiketta, mutta kukkien värien perusteella veikkaan Rosamundaa.

Äiti keräsi punaiset viinimarjat yhdestä pensaastamme. Mustia ei tullut juuri lainkaan; pensaat tuntuvat kärsivän taudeista. Olen ajatellut hävittää ne kokonaan. Puutarhamaailman kummallisuuksia on se, että Markun tontin laidalla pöpelikössä rehottava punaviinimarjapensas tuotti valtavan sadon fortunakuulan kokoisia marjoja. Sitä ei ole leikattu eikä lannoitettu, ja se kasvaa varjossa, todellakin pusikossa.

Miksi marjapensaita ylipäänsä hoidetaan? Siistimmän ulkomuodon takiako? Meillä nuo kirvojen syömät raaskut tosin eivät tuota iloa silmällekään.

Nämä marjat kypsyivät kotipihan ainoassa punaviinimarjapensaassa.

Hämmästelemme äidin kanssa edelleen perhostulvaa pihassamme päivittäin. Yhdessä kasvissa – selvitin tänään, että se on Auringontähti (Telekia speciosa) – saattaa olla parikymmentä neitoperhoa ja lisäksi joukko kimalaisia. Perhoset viihtyvät myös kehäkukissa, joriineissa, oranssikeltanoissa. Näky on ihan uskomaton. Olemme vahingossa onnistuneet tekemään perhospuutarhan.

Se auringontähti ei ole varsinaisesti mikään kaunistus. Sain juurakon toissasyksynä veljeni vaimolta Sarilta, joka ei kelpuuttanut rohjaketta pihaansa. Mutta ei heillä taida nyt olla perhospuutarhaakaan?

Luin LuontoPortista, että meillä auringontähteä on istutettu lähinnä vanhoihin kartanopuistoihin huomiota herättäväksi yksittäisperennaksi tai pieniin ryhmiin. 

Kasvi sopii siis meidän kartanomme pihaan vallan hyvin, entisen pannuhuoneen rapunpieleen. Kaiken lisäksi se pitäisi istuttaa varjoisaan paikkaan. Meillä se on täydessä paahteessa ja vetää perhosia magneetin lailla. Sen suuret mykeröt toimivat laskualustana isoillekin perhosille, kertoi LuontoPortti.

Olen viime päivät taas tehnyt aluelehteämme. Sen myötä, yhtä juttua tehdessäni, sain ilon ja kunnian tutustua viehättävään, lähistöllämme asustelevaan kanaparveen. Parven neitokaiset Salli, Sonja, Titta ja Tellu esiintyvät tämän tekstin kuvissa.

Ja tästä päästiinkin varsinaiseen asiaan! Olen lapsesta saakka tuntenut suurta sympatiaa kanoja kohtaan. Ystävyys niitten kanssa syntyi mummolassa, jossa koko lapsuuteni ajan eleli muutama sulkasatoinen leghorn. Aina kevään tullen mummo päästi kanasensa kuopsuttelemaan pihalle, jolloin niitten munien keltuaiset alkoivat nopeasti muuttua kirkkaankeltaisiksi. Munat olivat NIIN hyviä. Olen koko ikäni kaivannut mummolan kanojen munia. Ne olivat aitoja luomumunia, aikana ennen kuin luomusta edes puhuttiin.

Tähän haastattelemani rouva oli kylvänyt porkkanoita, mutta kanoilla oli muita suunnitelmia.

Siitä pitäen olen myös haaveillut omista kanoista. Opiskeluaikoina tilasin jostakin oikein kirjankin, jossa aihetta käsiteltiin perusteellisesti. Sen nimi oli Gallina libre, vapaa kana. Kirja on kadonnut aikojen saatossa, innostus ei. 

Olen puhunut Markulle, että koiratarhamme saisi helposti muutettua kanatarhaksi. Aasaa kun ei voi pitää tarhassa louskuttamassa kuin pieniä hetkiä kerrallaan, mikäli haluaa naapurisovun säilyvän jatkossakin. Tarha on iso ja siis aivan hukkatilana. Lisäksi sen yhdellä seinustalla on varastorakennus, josta saisi helposti nipistettyä päädyn kanakopiksi.

Lehtijutun teko johdatteli minut pitkästä aikaa taas seurailemaan kanojen puuhia. Se on niin rentouttavaa. Kyllä siinä stressi vähenee, totesi kanojen omistajakin.

Päätin, että ensi kesänä.

Minä en elättele toiveita koirien ja kanojen rauhanomaisesta rinnakkainelosta. Meillä ne on pidettävä visusti erillään.

Kaiken kukkuraksi luin jostakin, että kanat syövät kotiloita! Aloin kiihkeästi suunnitella tulevaa. Jospa pieni kanatarha rakennettaisiin myös Markun talon pihalle? Meiltä on sinne vain kymmenen minuutin matka. Kanat voisivat varmaan matkata pahvilaatikossa sinne mukanamme silloin tällöin. Siellä on suuri tontti ja miljoona kotiloa.

Siellä ne saisivat maistaa paitsi kotiloita myös ehtaa vapaan kanan elämää. Ja millaisia munia tulisikaan!

Olen yrittänyt värvätä projektiin mukaan maalla, entisessä mummolassamme asuvaa veljentytärtäni. Kipinä tuntuu syttyneen. Hänen navetastaan saisi helposti pienen talvikanalan. Sehän on juuri se sama rakennus, jossa lapsuuteni rakkaat leghornitkin viettivät talvensa. Mummo oli kuulu saituudestaan. Tuskin pienen navetan yhden huoneen lämmittäminen siis kovin kalliiksi tuli.

Meidän kanamme voisivat viettää talvensa siellä! Ja kulut pantaisiin puoliksi.

Olen innoissani. Suunnitelma Gallina libre on nyt lähempänä toteutumistaan kuin koskaan. Välissä on vain pitkä talvi.

Maassa kastetta!

Yhtäkkiä on elokuu. Useita päiviä jatkuneen helteen jälkeen on vähän viileämpää. Pihan kasveihin on ilmestynyt valtavasti perhosia ja mehiläisiä.

Tulimme Markun talolle lämmittämään rantasaunaa ja uimaan, vaikka on jo myöhä. Vesi lämpeni tänä vuonna vasta silloin, kun Jaakon piti heittää kylmä kivi järveen! Nyt uimisesta on nautittava aina tilaisuuden tullen.

Öisin on hetken aikaa jo lähes pimeää, ja aamuvarhaisella maassa tuntuu kastetta. Ilmassa leijuu hienoinen jos ei nyt syksyn, niin loppukesän tuntu. Haluan kuitenkin uskoa, että kesää jatkuu vielä hyvän tovin.

Tässä kuitenkin pieni katsaus jo menneisiin kesäisiin hetkiin – kun en juuri ole niistä ehtinyt tänne kirjoitella.

Viime päivät olemme marjastaneet uutterasti. Mustikoita on ollut yllättävän hankala löytää, mutta kyllä niitäkin on saatu pakkaseen. Vattuja sen sijaan tuntuu olevan kaikkialla.

Alkukesästä pidimme Markun talossa ja pihassa paritkin reippaat talkoot. Saatiin ihmeitä aikaiseksi. Yksi suurimmista saavutuksista oli edellisen asukkaan aikaisen kaatopaikan (!) hävittäminen. Roskien alta paljastui viehättävä pikku metsikkö, jonne keksimme perustaa alppiruusupuiston. Siellä, sopivassa puitten suomassa varjossa, kukoistaa nyt jo kaksi alppiruusua!

Kesäkuulla, kun paikat oli talkoilla saatu kuntoon, järjestimme Markun talolla myös juhlat. Kuittasimme kerralla pois tukun juhlimatta jääneitä kekkereitä.

Sinä päivänä vesilätäkötkin olivat sydämenmuotoisia!

Olemme vierailleet veljeni ja hänen vaimonsa kesämökillä, joka sijaitsee ihastuttavalta kalliorannalla. Ilta-auringon puolella. Siellä Aasakin on saanut nauttia hetkittäin vapaudesta.

Pihamme röyhyää nyt loppukesän kukkia. Kasvihuoneessa pullistelee mojovia tomaatinraakileita, ja chilipaprikat punertuvat jo.

Lehtokotilot ovat pysyneet kurissa.

Hajuherneet kukkivat ja venyvät pituuttaan kasvihuoneen lämpimällä seinustalla.

Piiolta viime kesänä saamastani verenpisarasta on tullut upea.

Pihahommiin olemme saaneet kiitettävästi apua pitkin kesää.

Pari päivää sitten saimme nauttia Markun veljen pyytämiä muikkuja. Juuri järvestä nostetut kalat perattiin pihassa.

Ne paistettiin voissa.

Tänä kesänä olemme reissanneet poikkeuksellisen paljon sekä kotimaassa että ulkomailla. Yksi hauskimmista kotimaan reissuista oli vierailu ystäviemme kanssa Elimäellä Mustilan arboretumissa, josta tarttui matkaan yksi kirsikkapuun taimikin. Se löysi paikkansa Markun pihalta kahden aiemmin istutetun seurasta. Samalla reissulla kävimme tervehtimässä pitkästä, pitkästä aikaa iäkästä kummitätiäni. Siellä äitikin oli mukana.

Lopuksi vielä tunnelmia taannoiselta Saarenmaan reissultamme. Kiviaitaa ja rypsipeltoa.

Kaunista.

Nyt kapuamme lauteille. Ja kohta olemme järvessä. Huomenna aamuvarhaisella on taas tartuttava töihin.