Talvipäivän kuulumisia

On satanut valtavasti lunta muutamassa päivässä. Lumi on kaunista mutta työlästä. Sen kanssa tulee hiki. Eilen Markku kolasi pihan kolmesti, ja illalla teatterista tullessamme paksu lumivaippa peitti jälleen kaikkea. Aamulla oli aloitettava alusta. Nyt lumisade on sentään tauonnut, aurinkokin pilkisteli keskipäivän tietämissä.

Eilisessä teatteriesityksessä kuului taustalla pakahduttavaa linnun liverrystä. Se sai yhtäkkiä kaipaamaan kevättä, vaikka talvi on ihana, varsinkin nyt.

Kävin Aasan kanssa kävelyllä lumisessa metsässä. Aasan juoksu on loppunut, ja Vili pääsi palaamaan kotiin.

Vietämme vähän raukeaa perjantaipäivää, minulla on töistä vapaata. Iltapäivä on jo pitkällä. Markku aikoo hioa yläkerran lattiat ja maalatakin ne tänään.

Pikkupoika tuli hoitoon, se suvun tällä hetkellä toiseksi nuorin.

Laitoimme hänet päiväunille vanhaan pinnasänkyyn. Siinä on nukkunut isäni, sitten me kaikki lapset. Sänky on kai isänisän tekemä, ja sitä voi pidentää sitä mukaa kun lapsi kasvaa. Muistan hyvin itse nukkuneeni siinä. Olin jo aika iso, kun saimme siskon kanssa oman kerrossängyn. Pojat nukkuivat toisessa kerrossängyssä, tytöt toisessa. Kaikki tietysti samassa makuuhuoneessa, jossa oli myös vanhempien parisänky. Tätä olen kummastellut aiemminkin: meillä ei kuitenkaan ollut ahdasta, ei edes äidin mielestä.

Olemme kuunnelleet äidin kanssa äänikirjoja. Tällä hetkellä vuorossa on Linda Olssonin romaani Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Se on kiehtova tarina kahden naisen ystävyydestä. Toinen on nuori kirjailija, toinen vanha erakoitunut nainen. Heidän tutustumisensa lomassa avataan kummankin menneisyyttä. Tarina on koukuttava.

Äänikirjat ovat mainio keksintö. Olen niiden voimalla saanut vuosien varrella tehtyä monta joulusiivousta ja muuta suurta urakkaa. Pesemättömien astioitten röykkiöt tiskipöydällä eivät ahdista, eivätkä päivästä toiseen toistuvat rutiinit, vaikkapa ruuanlaitto. Niihin tarttumista suorastaan odottaa, kun voi laittaa äänikirjan päälle. Minun hoidellessani erinäisiä kotiaskareita äiti istuu keittiön puusohvassa kutomassa sukkaa. Koko joukko valmiita sukkapareja odottaa täällä lastenlastenlasten varttumista.

Kuunnellessamme saatamme todeta toisillemme lyhyesti jotakin kirjasta. Usein toteamuksemme liittyvät ruokaan: Tulipa nälkä. Kuulostaa herkulliselta. Ihan vesi herahti suuhun. Niin elävästi kirjassa kuvaillaan naisten kokkaamista. Kai tämä kirja päättyy hyvin, äiti on huokaillut monta kertaa. Ei voi tietää. Vielä.

Tänään kirjan naiset juhlivat nuoremman syntymäpäivää. Minä tein samalla lanttusosekeittoa. Äiti kutoi, mutta laski välillä kutimensa syliinsä ja vain kuunteli. Keitosta tuli hyvää, tällaiseen talvipäivään oikein sopivaa. Söimme sitä karamellisoidun sipulin, paahdettujen siementen ja lusikoitavan sulatejuuston kanssa. No mutta, tämähän kuulosti melkein yhtä houkuttelevalta kuin kirjan kuvaukset, ainakin omasta mielestäni! Keiton ohje oli vasta jossakin lehdessä, taisi olla Kotiliesi. Soppa maistui pikkupojallekin.

Olen innostunut tekemään myös siemennäkkileipää. Leivän ainoa huono puoli on se, että se tulee syötyä hetkessä viimeiseen muruun. Ensimmäisellä kerralla söimme Markun kanssa kahdestaan koko pellillisen.

Pikkupoika nukkuu edelleen, minä kirjoitan, äiti katsoo televisiosta vanhaa kotimaista elokuvaa. Välillä hän ihmettelee, miten hölmöiltä vanhat kuvat nykyään tuntuvat, mutta jatkaa silti katsomista. Ansa Ikonen ja Tauno Palo kuuluvat keskustelevan olohuoneessamme dramaattisin äänenpainoin. 

Yläkerrassa käy kopina. Markku on siellä tarttunut toimeen. 

Viikko poikkeusoloissa

Takana on erikoinen viikko, monellakin tapaa. Ensinnäkin nuo hurjat pakkaset! Mittari näytti kolmeakymmentä miinusastetta niin monena aamuna, että kun pakkanen sitten laski kahteenkymmeneen, keli tuntui varsin leppeältä. Aasan ulkoiluttamiseen kului koko viikon aikana yhteensä tuskin kokonaista tuntiakaan.

Erinäisten kommellusten vuoksi putkiremontti, jonka piti valmistua parissa päivässä, kesti koko viikon. Olosuhteet olivat karut: remonttiin liittyvää tavaraa joka puolella, vesi poikki silloin tällöin, poraamista, sahaamista, paukutusta. Kylpyhuonetta ei viitsinyt juuri käyttää, kun homekatto oli auki. Sen suojaksi ei voinut laittaa muovia ennen kuin putket saatiin paikoilleen.

Äidin oli tarkoitus olla Vilin kanssa Sarin luona yhden yön yli, mutta viettikin siellä koko viikon. Hän viihtyi mainiosti: oli mukavaa seuraa, viihtyisää, siistiä ja rauhallista, sauna lämpeni joka ilta. Kun soitin, sain kuulla mitä siellä puuhailtiin: "No minä makaan nyt sohvalla ja katson telkkaria, äitisi kutoo sukkaa", Sari kertoi. Tai: "Pelaamme Jokeria. Täytämme ristikkoa. Olemme jutelleet keittiönpöydän ääressä monta tuntia. Teimme juuri pizzaa." Kuulosti kodikkaalta. Taustalla taisi rätistä tuli takassa koko ajan.

Sitä paitsi, täällä olisimme olleet pulassa Vilin kanssa, niin sekaisin se meni Aasan juoksusta. Olisi ollut ihan mahdoton yhtälö pitää samoissa huoneissa kumpaakin koiraa.

Mekin kävimme saunomassa Sarin luona harva se ilta. Hankalalta tuntunut viikko vierähti lopulta kohtuullisesti, jopa mukavasti. Putkimies keräsi kamansa torstaina, ja taloon tuli siltä osin rauha. Seuraavana päivänä Markku kiinnitti kylpyhuoneen kattoon höyrysulkumuovin. Voimme lämmittää nyt saunaakin.

Veli tuli hiihtomatkaltaan perjantaina. Keli lauhtui oikeasti miellyttäviin lukemiin. Äiti palasi kotiin, tai ei siis omaan kotiinsa, mutta kotitaloonsa kuitenkin, alakertaan. Vili joutui vielä jäämään veljeni ja Sarin hoitoon joksikin aikaa. Ensimmäisenä iltana äiti oli haikeissa tunnelmissa, niin mukava viikko oli ollut. "Ja miten minä osaan nukkuakaan ilman pientä koiraani?" hän ihmetteli. Sanoin, että hän voi kyllä ottaa Aasan viereensä, mutta ei se kelvannut.

Sopivissa väleissä Markku on käynyt naputtelemassa yläkerran lattiaa. Nyt se onkin hiomista ja maalaamista vaille valmis. Mäntylauta peittää niin keittiön, eteisen kuin vessankin lattiaa.

Uusi viikko alkakoon, uusine haasteineen. 

Pakkaspäivän puuhia

On 25 astetta pakkasta.Tämä ei estänyt Markkua sirkkelöimästä lautoja ulkona. Äidin keittiöön on syntynyt lattiaa tänäänkin. Siitä on nyt valmiina liki puolet. Kaunista tulee, ja tuoksuu mukavasti puu.

Vielä menee kuitenkin tovi, ennen kuin äiti pääsee palaamaan yläkertaan. Alakerrassa vallitsee kaaos. Reikiä porataan, putkia vedetään, tavaraa on joka puolella, ja nyt vielä homeremontit. Kylpyhuoneen katto on avattu, seuraavana on vuorossa kuopuksen huone. 

Äiti pääsikin parahiksi pakenemaan täältä muutamaksi päiväksi. Hän on Vilin kanssa veljenvaimon seurana veljen lähdettyä hiihtomatkalle Itävaltaan. Mukavaa on kuulemma ollut, ja viihtyisää. Hyvin oli nukuttanutkin. 

Kuopus siivoili minkä pystyi, minä auttelin. Laitoimme siivouksen päätteeksi tulen olohuoneen uuniin pitkästä aikaa. Se kohisee nyt niin kotoisasti, että veti kuopuksenkin omista oloistaan olohuoneen sohvaan. 

Päivällä ulkona oli kaunista. Kasvihuone kimmelsi auringossa. Sen sisällä näytti hyytävän kylmältä. Kohta siellä itää ja rehottaa! Luin lehdestä, että kaamos on Utsjoella päättynyt. Tästä se lähtee. Viljelysuunnitelmat itävät jo, ja pian myös taimet.

Pudotus karuun todellisuuteen

Olohuoneemme lattialla on pinoissa pitkiä lautoja: äidin keittiön lattialaudat odottavat asennustaan siinä lämpimässä. Ne muodostavat juuri sopivan korokkeen, josta koirat näkevät ikkunasta ulos. Kun joku tulee pihaan, mekkala on aikamoinen. Vili hyppää korokkeelle kokonaan, Aasa etutassuillaan. Koirat lietsovat toinen toistaan kovempaan haukkuun ja kiristävät hermojamme. Koirien myötä yhteiseloomme alakerrassa ilmaantui yllättäen toinenkin ongelma: Aasalla alkoi juoksuaika. Mitähän tästä tulee? Toivottavasti ei pentuja.

Yläkerran lattiaan on nyt tehty koolingit, kohta pääsemme siis lautapinoista eroon. 

Putkiremontti tuo oman lisämausteensa kokonaistilanteeseen. Kylpyhyuoneesta pitää sen vuoksi purkaa katto. Ehkä koko kylpyhuone kannattaa näin ollen ottaa käsittelyyn seuraavaksi? Senhän piti alunperin olla ensimmäisenä koko urakassa.

Yläkerrasta on putkiremontin takia purettu nyt eteisen lattia. 

Pari kertaa viikossa äiti pujottelee remonttitarvikkeitten ja kaikkien kammariin sullottujen kalusteitten välistä ikkunalle kastelemaan kukkiaan. Siellä ne kukkia räkittävät keskenään, niin kuin äiti kuvaavasti asian ilmaisee. Kukaan ei ole ihastelemassa niitä, saati juttelemassa. Hyvin ne kyllä näyttävät pärjäävän ilmankin.

On otettava asia kerrallaan, edettävä tässä remontissa pala palalta. Kokonaisuutta ei kannata ajatella, se alkaa hengästyttää.

Olen selaillut saamiani koti- ja sistuslehtiä. Onhan niissä kaikkea kaunista. Ehkä me joskus pääsemme siihen vaiheeseen, että olemme oikeasti valitsemassa kaapinovia, tapetteja, muita materiaaleja, jopa asettelemassa tavaroita paikoilleen. 

Viime perjantaina piipahdimme täältä keskeneräisyyden temppelistä kauniisti remontoituun vanhaan taloon, Leenan valtakuntaan. Vuosia sitten ostettu pieni ränsistynyt mökki on Leenan miehen taitavissa käsissä laajentunut puolella ja noussut uuteen kukoistukseen. Sisustus kaikkine viehättävine yksityiskohtineen puolestaan on Leenan käsialaa.  

Alla on muutamia siskon ottamia otoksia talon tunnelmasta. Sieltä on myös tämän tekstin alussa oleva kuva.

Näihin kauniisin kuviin ja tunnelmiin olisi ollut NIIN mukava päättää tämä kirjoitus. Joudumme kuitenkin siirtymään karuun arkeen, yhdellä rysäyksellä. Juuri äsken kylpyhuoneesta nimittäin kajahti erittäin huono uutinen: löytyi ensimmäinen homepommi.

Jos sen jostakin piti löytyä, niin 70-luvun lättäkaton alta, sehän tiedettiin. Remontti laajenee äkkiä kylpyhuoneen vieressä olevaan kuopuksen huoneeseen.

Säästän teidät havainnollistavalta kuvalta.

Pistän sisustuslehdet toistaiseksi syrjään.

Purua, pakkasta ja matkasuunnitelmia

Viime päivinä on ollut hurjia pakkasia. Tänäkin aamuna mittari näytti liki kolmeakymmentä miinusastetta. Tuntuu, kuin luonto pidättäisi hengitystään ja keskittyisi olennaisimpaan: selviytymään jotenkin hetkestä toiseen. 

Lenkit koirien kanssa ovat typistyneet päivä päivältä; Aasan kanssa tuskin pääsee enää oman tontin rajojen ulkopuolelle ilman että se joutuu paniikkitunnelmiin. Puistatellen ja tassujaan nostellen se säntäilee kotia kohti.

Kylmää on, mutta niin kaunista!

Remontti yläkerrassa on edennyt vähin erin. Markku on vanhimman veljeni avustuksella purkanut, levyttänyt seiniä, maalannut. Joka päivä jotakin, mutta paljon on vielä edessä päin. Huomenna käynnistyy putkiremontti.

Äiti on asunut alakerrassa jo kuukauden, mutta on sopeutunut hyvin. Tiedä sitten, kuinka paljon hiljaa mielessään haikailee jo omiin ympyröihinsä.

Vuosi vaihtui leppoisasti. Äiti juhlisti sitä erämaan keskellä, toisen veljeni mökillä. Vili oli tietysti mukana, ja koiraseuraakin oli tarjolla: Bombo ja Waldo. Mökiltä heidän matkansa jatkui seuraavana päivänä maalle veljentyttären luokse.

Me olimme taas Markun talolla pauketta paossa. Saunoimme ja istuimme paljussa katselemassa harvakseltaan järven takaa leiskahtelevia raketteja, niin kuin jo viime vuosina on perinteeksi tullut. Ja olimme jälleen unten mailla vuoden vaihtuessa uudeksi. Sisko oli tällä kertaa seuranamme. Sen verran rakettien pauke tunkeutui nyt maaseudun rauhaankin, että Aasa rohkeni vain välttämättömimmille tarpeilleen talon seinustalle, ihan oven lähelle. Totesinkin, että uudenvuoden aatto on vuoden ainoa päivä, jolloin Aasan voi huoletta päästää ulkoilemaan kytkemättä hihnaan.

Loppiainen oli eilen, joulun aika päättynyt. Tytär saatetaan illalla Rovaniemen-junaan. Kun seuraavan kerran tapaamme, on kevät pitkällä.

Päivät pitenevät selvästi jo nyt.

Vuosi on käynnistynyt remontin merkeissä, ja samaa on luvassa ainakin lähikuukaudet. Tälläkin hetkellä yläkerrasta kuuluu narinaa ja pauketta: Markku purkaa lattiaa. Muovimaton tilalle tulee lautalattia, joka maalataan näillä näkymin vaaleaksi, ehkä harmaaksi. Huomenna haetaan lautaa.

Mahtaako alkanut vuosi tuoda tullessaan muutakin kuin vasaranpauketta? Ainakin joitakin reissuja, mikäli suunnitelmamme toteutuvat. Joskus maaliskuulla suuntaamme Markun kanssa pohjoiseen, Äkäslompoloon. Matkalla pysähdytään tietysti Rovaniemellä mennen tullen. Huhtikuun lopulla lähdemme ihmettelemään Prahan kevättä. Matkaan lähtee äiti ja kaikki hänen lapsensa puolisoineen, ehkä kolmatta polveakin. 

Kesällä äiti haluaisi käydä vielä kerran kotiseudullaan Suojärvellä. Eiköhän tässä ole suunnitelmia riittämiin.

Syksyllä juhlitaankin jo kahdeksankymppisiä!