Hyvä oli hiihtäjän hiihdellä

Tyylinäyte aidoilla paltamolaisilla metsäsuksilla.

Vietimme viime viikonloppua hyvien ystävien luona Pohjanmaalla. Tuntui kuin olisimme olleet urheilullisella mutta kuitenkin niin kotoisalla ja rentouttavalla maatilalomalla.

Lauantaina hiihdimme kymmenen kilometriä huikaisevissa harjumaisemissa. Aasa ja ystäväperheen saksanseisoja Siri saivat laukata koko matkan vapaana. Ketään muita ei ollut liikkeellä; vain palokärki lehahti lentoon ladun vierellä seisoneesta kelosta. Ehkä häiritsimme sen rauhaa hiihtämällä liian läheltä. Harjun laella nautimme kuumat mehut, ja hiihdimme sitten samaa reittiä takaisin. Alkoi jo hämärtyä. Maisema muuttui täyteläiseksi lukemattomista sinisen ja harmaan sävyistä.

Palattuamme avasimme kuohuviinipullon. Oli oikein juhlallista. Minäkin siis todella hiihdin kymmenen kilometriä! Sellaista ei ole tapahtunut vuosiin, eikä tarkemmin ajateltuna vuosikymmeniin. Hiihtäminen metsäluonnossa oli vieläpä oikein nautinnollista. Sitähän voisi tehdä useammankin kerran talvessa. Palauduimme päivän urheilusuorituksesta mukavasti: aina yhtä kodikkaan keittiön pöydän ja sen herkkujen ääressä. Ja illan päätteeksi vielä saunoimme.

Sunnuntaina teimmekin toisenlaisen laturetken. Lähdimme pihasta suoraan metsään pitkillä ja leveillä metsäsuksilla. Markku sai alleen niistä kaikkein vaikuttavimmat: ainakin kolmen metrin pituiset aidot paltamolaiset, jotka kiinnitettiin remmeillä kenkiin. Niillä hiihtäessä ei tarvita edes latuja. Koirat pääsivät kahlaamaan syvässä lumessa.

Retkemme kesti kaksi tuntia. Oli ihanaa, taas.

Viikonlopun jälkeen olin tietoinen sellaisista lihaksista, joitten olemmassaolon olin tyystin unohtanut. Aasan jäykästä kävelytyylistä päätellen sekin oli kokenut jotain samantyyppistä.

Ihana kummityttöni (pituus noin 155 cm) yltää paltamolaisia puoleenväliin.

Vapaapäivä: lumenpudotusta ja raakasuklaata

Vapaapäiväkseni osui ihana aurinkoinen keli, jossa on jo väkevä lupaus keväästä. Suunnittelen tilaavani varjoliljojen sipuleita. Teen sen heti, kun maatiaislajeja vaalivan Maatiaisen siemenluettelo ilmestyy. Olen jo odotellut sitä. Tomaatteja yritän idättää siemenistä ensimmäistä kertaa.

Markku tosin muistutti, ettei meillä ole ensi kesänä liiemmälti aikaa puutarhatöihin, kun talossa on ryhdyttävä isoihin remontteihin. Mutta jos nämä varjoliljat ja tomaatit, kuitenkin.

Päivän alkajaisiksi Markku pudotteli taas veljeni kanssa tasakatolta lunta, toivottavasti viimeistä kertaa tänä talvena.

Tuntuisi houkuttavalta aloittaa remontti talon 70-luvun jatkeen purkamisella, se kun on varsinainen ongelmapesäke. Mahtuisimme hyvin talon vanhaan osaan, kun tilaa ei enää tarvita kahdeksalle hengelle niin kuin aikoinaan. Mutta purkaminen taitaa olla kovin työläs vaihtoehto. Olemme päätyneet availemaan ongelmakohtia yksi kerrallaan. Ensimmäisenä on vuorossa kylpyhuone, heti keväällä, kun pihasaunaa voi alkaa lämmitellä. Kylppärin jälkeen kurkistetaan tasakaton uumeniin. Mielenkiintoisia aikoja on varmasti luvassa.

Väsäsin aamun toiselle kahville – sille kymmenkahviksi kutsutulle – raakasuklaata. Noin vuoden kestäneen harjoittelun jälkeen olen vihdoin oppinut tekemään siitä mieleistäni. Ohje (joka muuten sisältää epätarkkoja kuvia ja harkittua tuotesijoittelua) tulee tässä. Suosittelen kokeilemaan. Raakasuklaan tekeminen on helppoa ja nopeaa.

Monen kokeilun tuloksena syntynyt raakasuklaaresepti:

Sulata vesihauteessa desi kaakaovoita ja saman verran kookosöljyä. 

Lisää pikkuruinen ripaus suolaa, vajaa desi raakakaakaojauhetta, teelusikallinen lucuma-jauhetta, tilkka hunajaa ja vaniljauutetta. 

Sekoita hyvin.

Silppua matalalle lautaselle taateleita, inkamarjoja, mulperinkukkia ja paahdettuja kookoslastuja.

Taateleista saadaan makeus.

Mulperinkukista tulee vähän kuin nougatia. 

Inkamarjat ovat suklaan seassa sopivan kirpeitä sattumia.

Paahdetut kookoslastut sopivat suklaaseen, mutta ovat oikein hyviä ihan sellaisenaankin.

Rouhi sekaan erilaisia pähkinöitä. Lisää rusinoita, kaakaonibsejä, kranolamysliä. Esimerkiksi.

Kaada päälle lämmin suklaamassa, sekoita. 

Laita pakastimeen puoleksi tunniksi. 

Valmis suklaa on helppo lohkoa vaikka veitsellä. 

Puolen tunnin kuluttua valmista nautittavaksi.

Ratkaiseva hetki kokeiluissani oli kaiketi se, kun keksin laittaa varsinaista suklaamassaa seokseen vain vähän, ja sitä kaikkea muuta paljon. 

Minä käytän luomua mahdollisuuksien mukaan. Kun ainekset vielä ovat eksoottisia, kalliiksihan tämä tulee. Mutta ei suklaa jokapäiväistä leipää olekaan. 

Lumenpudottajat siirtyivät urakan edetessä harjakatolle hakkaamaan jäätynyttä lunta. Kun homma oli valmis, keitimme tattaripuuroa – se on melkein jokapäiväistä leipäämme – ja lähdimme koiran kanssa lumiseen metsään. Siellä oli ihanaa.

Ennen.

Jälkeen. 

Viikonloppu talvipesässä

Viime viikonloppuna laskeuduimme mäeltä rantaan, Markun talolle. 

Olimme siellä kuin talvipesässä. Katolta laskeutunut lumipakka oli muotoillut räystäille pitkät jääverhot. Järveltä pyrytti lunta; yön aikana sitä oli tullut puoleensääreen. 

Yöt nukuimme autuaasti hiljaisuuden keskellä, juurikaan ulkomaailmasta tietämättä. Toisena yönä Aasa sentään haukahti kerran lumiauran käydessä pihatiellä kääntymässä. 

Keittelimme aamukahvia vasta yhdeksän aikaan, mikä meille tarkoittaa sitä, että päivä on jo hirveän pitkällä.

Ulkoilimme. Kävelimme iltapimeässä jäällä lumikengillä. Aasa kirmaili onnellisena. Saunoimme, söimme, pidimme takassa tulta, katselimme telkkaria, lueskelimme. 

Palasimme arkeen voimautuneina.

Rannan haavat eivät pudottaneet syksyllä lehtiään.

Lumiverho ikkunassa.